Metsästys on sadoilletuhansille suomalaisille rakas harrastus, mutta tulevaisuus on epävarma – kainuulaisella hirviporukalla yksi huoli on ylitse muiden

Reportaasi

Kuhmon Ylä-Vieksillä Mutteriksi ristityllä kodalla nokipannukahvi on valmiina jo aamulla ennen kahdeksaa. Korissa on karjalanpiirakoita ja pussissa pullaa. Nuotio savuttaa kohti kattoa. Tunnelma on odottava. 

Paikallisella hirviporukalla on vielä kaksi kaatolupaa jäljellä. Ne olisi tarkoitus saada käytetyksi tänään. 

Koronasyksynä ei ole juuri nuotioitu, turvavälejä on noudatettu hirvenpyynnissäkin, tai kuten täällä sanotaan, mehtuulla. Se on ollut ehkä välttämätöntä, mutta myös sääli. Monelle nämä yhteiset hetket ovat metsästyksessä tärkeintä. 

Kansanedustaja Tuomas Kettunen (kesk.) on lähtenyt jahtiin mukaan. Koirat vingahtelevat jo malttamattomina autojen peräkonteissa, mutta isännät evästävät ensin päättäjää. 

Raskaimpana mieliä painaa susitilanne. Syksyn 2020 aikana hukka tappoi Kuhmossakin kuusi metsästyskoiraa ja raateli kaksi henkihieveriin. 

– Parhaat koirat menevät. Hirvenmehtuu loppuu pian kokonaan. Eivät ihmiset enää halua pistää koiriaan tapettaviksi, todetaan monesta suusta. 

Pelkin miesvoimin ei näillä selkosilla hirviä pyydetä. Kuhmossa myönnettiin syksyllä 2020 yhteensä 276 hirvenkaatolupaa 400 000 hehtaarin alalle. Jahtiporukoita oli yli sata. 

Mieliä kuohuttaa myös Kuhmossa sattunut tapaus, jossa koiran isäntä ampui suden yrittäessään pelastaa lauman hampaisiin joutuneen koiransa. Häntä epäiltiin törkeästä metsästysrikoksesta. 

Se ei sovi porukan oikeustajuun. Miksei perheenjäsentään saa puolustaa? 

– Sudella on yhtä vahva hengensuoja kuin ihmisellä, vahvempikin. Kaikissa muissa rikoksissa epäiltyä on pidettävä syyttömänä kunnes toisin todetaan. Suden ampumista se ei koske, joku tuhahtaa. 

Pelottavinta on, että sudet tulevat kotipihoille. 

– Kuhmossa on isoja susilaumoja joka kylällä, semmoisia koirantappoporukoita. 

Jahdin johtaja Timo Piirainen menetti Lemmy-koiransa sudelle alkusyksystä. Huolella koulutetun metsästyskoiran ja ystävän. 

– Oli se kauhea paikka kantaa oma koira kuolleena pois metsästä ja kertoa asiasta perheelle. Itkettiin pitkät itkut. Vieläkin tuntuu pahalta, hän huokaa. 

Kuusi vuotta kestävä ja 5,5 miljoonaa euroa maksava EU-hanke ihmisen ja suden yhteiselon parantamiseksi ei saa hirvimiehiltä arvostusta. 

– Hölynpölyä se siedätys. Siinä menevät miljoonat jonninjoutavaan. 

Katkeruutta aiheuttavat myös Luonnonvarakeskuksen kanta-arviot. Niiden mukaan Suomessa olisi maaliskuussa 2020 ollut vajaat 250 sutta. Metsästäjien mielestä se on pahasti alakanttiin. 

– Meidän raportteja ei uskota. Kenen lie hatusta vetäisevät ne määritelmät? tulen ympärillä muristaan. 

Tuntuu pahalta, ettei luoteta. Sekin, että ilmassa leijuu salametsästyksen epäilys. 

– Ne ovat yksittäisiä tapauksia. Jos salakaatoja olisi enemmän, susia olisi vähemmän. Miten tätä painetta voi enää kestää? miehet kyselevät. 

– Susien päät kohta kolisevat tuolla metsissä yhteen, niin paljon niitä on, Piirainen sanoo. 

Ja lisää loikkii rajan yli. 

– Venäjän puolella sentään auttavat. Siellä maksetaan sudentaposta hyvä korvaus. Jos olisin susi, en menisi Venäjälle, joku sutkauttaa. 

Kettunen kertoo suunnitelmista tilanteen parantamiseksi. Kannanhoidollista metsästystä koskeva kansalaisaloite keräsi viikossa tarvittavat 50 000 nimeä. Maa- ja metsätalousministeriö pohtii parhaillaan viisivuotista kokeilua, jossa suden kannanhoidollinen metsästys sallittaisiin.

Kettusen mielestä olisi myös tärkeää saada viritettyä susiasioissa yhteistyötä Venäjän kanssa. 

Miehet kuuntelevat kohteliaasti, mutta sanovat: 

– Luottamus poliitikkoihin on mennyt. Usko palautuu vasta, kun jotain tehdään eikä vain puhuta. 

Metsästäjien mielestä yksi tilannetta pahentava tekijä ovat haaskat, joille petoja houkutellaan turistien ihmeteltäväksi. Kuhmossa haaskoille viedään vuodessa lähes 16 tonnia teuras- ja kalajätteitä. Pedot juhlivat. 

– Ihmisarkuus on mennyttä. Eläimet tulevat auton viereen odottamaan ruokaa. Oppi menee perille seuraavaan sukupolveen, ja kohta meillä on susia, jotka eivät pelkää ihmistä lainkaan. 

Teksti äityy hetkittäin ronskinpuoleiseksi. Naurunremakat kolisevat kodan lautaseiniin, mutta eivät pehmennä itse sanomaa. Kettunen kuuntelee ja lupaa viedä terveisiä, tehdä kaikkensa. 

– Kannanhoidollinen metsästys pitäisi laumat ihmisarkoina, pihakäynnit vähenisivät ja susi pysyisi erämaassa, riistanhoitoyhdistyksen toiminnanohjaaja Olavi Pääkkönen summaa. 

Juttua riittäisi, mutta Piirainen nouse käskynjaolle. Hirvet odottavat. Mietitään, kuka minnekin lähtee. 

– Koiramiehet pitää sitten liipasinsormet taskussa. Lähetetään heti ilmoitus, jos tulee kaato, ettei kaatuisi kovin paljon ylimääräisiä, jahdinjohtaja muistuttaa. 

Tulisija jää rätisemään, kun porukka painuu autoille. 

Pääkkönen ehtii istua maasturinsa ratin taakse, kun puhelin soi. Susilauma on yön aikana vienyt koiran yhteydenottajan pihalta. Kaluttu ranka on löytynyt kilometrin päästä. 

Pääkkönen sopii maaseutusihteerin kanssa tarkastuskäynnistä, joka on pakollinen korvauksen saamiseksi. 

– Kuulemma pitää mennä pian, että saavat koiran haudatuksi. Inhottava tehtävä tämä on tarkastajallekin. 

Pääkkösen mukaan susitilanne on muutamassa vuodessa räjähtänyt käsiin. Ennen ongelmat eivät olleet näin pahoja. Lammaslaumatkin laidunsivat vapaina, eikä vahinkoja tullut. 

– Nyt on petokanta suuri; ilveksiä, karhuja, susia, ahmoja. Susi on pahin, sillä se saalistaa läpi vuoden. 

Metsässä Piirainen laskee Preeti-koiransa irti. Se painelee innosta soikeana pöpelikköön. 

– Joka kerta pelottaa päästää koira matkaan, mutta asian kanssa on elettävä. 

Mukana on myös tytär Inka, 10. Hän ollut lintujahdissakin. 

– Parasta on ehkä se, kun saadaan hirvi, hän hymyilee. 

Mukavaa on myös kulkea luonnossa isän ja koiran kanssa. Pian tyttö aikoo suorittaa metsästyskortin. 

– Nyt siellä on koira tulossa hirven kanssa, Piirainen toteaa ja ottaa kiväärin olalleen. 

– On jännää, Inka myöntää, kun kännykästä seurataan Preetin etenemistä. 

Hirvi ja koira ovat muutaman sadan metrin päässä. Räksytys kuuluu tasaisena. 

– Se on musiikkia korville, kun koira haukkua leputtaa. Toiset voksahtelevat rauhallisesti vain silloin tällöin, Jorma Heikkinen myhäilee, nuolaisee sormeaan ja kokeilee, mistä päin tulee. 

Hän on kulkenut metsällä pikkupojasta asti. Vuosikymmeniä Heikkinen harrasti hirvenhiihtoa SM-tasolla. Hän myös kalastaa ja marjastaa. 

– Neljä pakastinta pursuaa luonnonantimia, hän kehaisee. 

– Parasta metsästyksessä on se, että saa olla porukassa. Aion kulkea mukana niin kauan kuin jalka nousee. 

Kansanedustaja Kettusen mukaan metsästyksellä on Suomessa valtava merkitys aluetalouden ja liikenneturvallisuuden kannalta sekä harrastuksena. Kuhmon vajaasta 9 000 asukkaasta 3 000 metsästää. Hirviporukoita on 120 ja viisi niistä koostuu ulkopaikkakuntalaisista. 

– Täällä on paljon valtionmaita. Metsähallitus myy pienriistalupia myös ulkopaikkakuntalaisille. Sitäkin vain alkaa susitilanne haitata. Ihmiset eivät uskalla tuoda tänne koiriaan, Kettunen kertoo samalla kun tähyää toiveikkaana puuston rajaan. 

Hän toteaa, että metsästys on syrjäseuduilla usein ainoa harrastus. Kettunen itse aloitti hirvenpyynnin jo vuonna 2009, mutta kertaakaan hän ei ole törmännyt passipaikoilla elävään hirveen. 

– Oishan mahtava päästä nyt näkemään, hän myhäilee oranssissa liivissään. 

Piirainen katsoo taas kännykästä. 

– Lipuu tännepäin. 

Ratkaisevalla hetkellä hirvi kääntyy kuitenkin toiseen suuntaan. Ei juokse surman suuhun. 

– Tuuli menee semmoseen suuntaan, että se saa meistä hajun. Metsä ei anna omaansa helpolla, Piirainen toteaa. 

Kierretään autolla toiselle puolelle metsälämpärettä. 

– Nyt sitten ollaan hiljaa. Eikä astuta risujen päälle, Piirainen opastaa. 

Tuuli humisee männyissä. Koira haukkuu, vaikenee, haukkuu. Muuten on aivan äänetöntä. 

Hirveä ei näy. 

Kettusen on lähdettävä keskustanaisten piirikokoukseen Kajaaniin. Leijuneeko kansanedustajan yllä kirous, sillä pian hänen poistuttuaan hirvi ja vasa pyyhältävät yli tien. 

Niiden annetaan mennä rauhassa, lehmää ja vasaa ei ammuta. Hirviäiti lönköttelee laiskanlaisesti vasa ja koira perässään. Aivan kuin tietäisi, ettei sillä ole hätää. 

Metsästys on Suomessa tarkasti laissa säänneltyä. Riistaa saa pyytää vain tiettyinä aikoina ja sallitut määrät, metsästäjien on suoritettava tutkinnot ja ampumakoe kolmen vuoden välein, aseet ovat luvallisia ja niitä pitää säilyttää tietyllä tavalla. Itse metsästystapahtuma on säännelty tarkoin ja jahdinjohtajan vastuu on kova.  

Metsästäjäliiton toiminnanjohtajan Jaakko Silpolan mukaan suomalainen metsästäjä on lainkuuliainen ja varovainen. Siitä huolimatta traagisia onnettomuuksia sattuu. Syksylle 2020 osui kaksi kuolemantapausta. 

– Ne järkyttävät metsästäjäyhteisöä ja niistä halutaan ottaa opiksi. Turvallisuuden eteen tehdään jatkuvasti työtä. Se on välttämätöntä metsästyksen hyväksyttävyyden kannalta. 

Viimeksi mainittu on Suomessa kasvanut viime vuosina. Riistakeskuksen vuonna 2019 julkaiseman tutkimuksen mukaan vain kymmenen prosenttia väestöstä suhtautuu metsästykseen kielteisesti, kun vuonna 1986 vastaava luku oli 31 prosenttia.

Suurimpana syynä tähän on viestintäpäällikkö Klaus Ekmanin mukaan metsästäjien parantunut käytös sekä riistakantojen kasvu. 

Entä mitä tapahtuisi, jos metsästys lopetettaisiin tai se vähenisi radikaalisti? 

– Hirvi- ja peurakanta kasvaisi koko maassa, metsä- ja maataloustuhot sekä liikenneonnettomuudet lisääntyisivät ja karhukanta suurenisi oleellisesti, Silpola listaa. 

Myös villisikojen määrä kasvaisi Silpolan mukaan nopeasti. Ruotsissa ja Baltiassa siitä johtuva sikarutto on jo iso ongelma. 

Mutta ne sudet. Ne hallitsevat Silpolankin arkea tätä nykyä lähes täysin. Puheluita tulee eri puolilta Suomea. Soittajat ovat ahdistuneita ja katkeria. 

– Toivon, että päättäjät ottavat susialueilla asuvien ihmisten hädän tosissaan, Silpola sanoo. 

Suometsän laidalla Piirainen muistelee menettämäänsä koiraa. Miten viisas se oli, miten rohkeasti ui ensimmäistä kertaa hirven kanssa ojan yli juuri tuosta. 

– Rinnasta puristaa, kun muistaa, Piirainen sanoo. 

Valtion maksama korvaus ei kata koiran arvoa läheskään. 

– En olisi myynyt sitä nelinkertaisestakaan summasta. 

Toisaalla Karjalan karhukoira Piku on haukkunut hirven, jonka koiranomistaja Risto Pääkkösen poika Jari on kellistänyt. Ruhoa lähdetään hakemaan mönkijällä käsittelypaikalle. 

Muut suuntaavat Mutteriin makkaratulille. 

Suomessa väkilukuun suhteutettuna Euroopan maista Irlannin jälkeen toiseksi eniten metsästäjiä. Reilut 300 000 maksaa vuosittain metsästämiseen oikeuttavan riistanhoitomaksun.  

Vuonna 2019 noin kaksi kolmasosaa heistä kävi metsällä ja Luonnonvarakeskuksen tutkimuksen mukaan vielä harvemmat saivat saalista. 

Yhtenä syynä on luultavasti se, että luonnosta nautiskelu on tärkeämpää kuin itse saalis. Myös metsästystaidot ovat saattaneet heikentyä. 

Mutterin pihalla Jukka Kyllönen vahvistaa, että metsästyksessä tärkeintä on luonnossa liikkuminen yhdessä koiran kanssa. 4-vuotias Norjan harmaahirvikoira Rommi telmuaa ympärillä tuntien jahdin jälkeen edelleen täynnä virtaa. 

– Ei ole mitään tappamisen vimmaa. Monesti jätän saaliin ampumatta, Kyllönen toteaa. 

Metsästävien naisten määrä on noussut kymmenessä vuodessa lähes 60 prosentilla samaan aikaan kun metsästäjien keski-ikä (tällä hetkellä 50 vuotta) on noussut. 

Ukkoutuminen on huolena Ylä-Vieksin hirviporukassakin, vaikka mukana on myös nuorta verta. Eetu Ohtonen, 13, on jo suorittanut metsästäjätutkinnon ja ampumakokeen. Hän on metsällä ukkinsa kanssa. Ukin kanssa on myös harjoiteltu aseen käyttöä, pyydetty lintuja ja kalastettu. 

– Lapsia pitää ottaa mukaan ja antaa heidän tehdä. Sillä lailla saadaan uusia harrastajia, ukki toteaa. 

Päivän kaadon tekijä saapuu Mutterille. Tulen ympäriltä kuuluu myhäilevää ynähtelyä, mutta urotyöstä ei tehdä numeroa. Toimittaja ei saa irti hehkutusta, vaikka miten yrittää. Vain vaivaantuneita hymyjä. Hyvä mieli joka tapauksessa väreilee makkaraa paistavan jahtiporukan ympärillä. 

Ampuja saa yleensä omakseen hirven sarvet. Nyt matkansa lopun kohdanneella hirvilehmällä sellaisia ei ole. 

– Ampuja saa haukut, jos on osunut huonoon kohtaan, Risto Pääkkönen virnistää toimittajan tivauksiin kaatajan palkkiosta. 

Haukkuneelle koiralle on sentään tiedossa luita. 

Kun kahvit on juotu ja makkarat syöty, edessä on vielä yksi iso urakka: hirven hinaaminen kattoon roikkumaan ja sen nylkeminen. 

Piku ei sekään meinaa pysyä nahoissaan, kun saalista aletaan käsitellä. Ehkä se aavistaa, että hirvijahdit ovat tälle syksyä ohitse. Samaa haikeutta on aistittavissa myös raskasta ruhoa vinssin avulla yläilmoihin puhisevassa mieslaumassa. Ei puhuta turhia. Talja irtoaa ammattilaisten ottein vähä vähältä. 

Osumakohtaa tutkitaan. Nyt ei isä pääse poikaansa moittimaan; hauli on lävistänyt hirven aika lailla parhaasta mahdollisesta kohdasta. 

Parin päivän päästä liha paloitellaan ja jaetaan muovilaatikoihin, jotka arvotaan hirviporukan jäsenten kesken. Osansa saa hänkin, vakavasti sairastunut, joka ei ole päässyt tänä syksynä jahtiin. 

Saaliinjaossa jokainen on yhtä arvokas.

Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä joulukuussa 2020. Lehden voit tilata täältä. Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä.