Luonnonsuojelu oli Reidar Särestöniemelle sydämen asia – taiteilija maalasi luontoaatetta välittäviä protestiteoksia ja kuvasi Lapin maisemia surrealistisessa hengessä
Tie Reidar Särestönimen museoon on kapea ja ojat syvät sen molemmin puolin. Ruska on ottanut jo valtaansa osan Kittilän maisemista; keltaista, punaista, oranssia välkehtii auringossa. Tienoo on kuin Reidarin taulut, joissa monta vuodenaikaa hehkuu yhtä aikaa.
Kun viimeksi kävin täällä, oli kesä. Reidarin Anttu-veli istui vanhan Särestön portailla. Pitkät, valkeat tukka- ja partahapset ympäröivät elämää nähneitä kasvoja. Silloinkin aurinko paistoi ovelle. Anttu siristeli silmiään sen valolle, nousi lampaalle tuoksuvana kertomaan harvasanaisesti veljensä elämästä ja taiteesta.
Nyt Antun virkaa hoitaa museonjohtaja Anne Koskamo. Hän esittelee pihapiirin; navetan, tallin, huussin ja koirakopin. Muistokiven, jonka Reidar asetteli syntymäkotinsa paikalle, ja puut, jotka taiteilija istutti sen muistoksi.
Vuonna 2020 piti viettää taiteilijan syntymän 95-vuotisjuhlaa, mutta korona sotki suunnitelmat. Merkkipäivä näkyi kuitenkin gallerian juhlavuoden näyttelyssä Viimeinen hukka ─ hätä arktisen luonnon puolesta ja juhlavuoden projektissa On aika herätä ─ millaisen jäljen jätämme luontoon?
Niitä sanoja Reidar Särestöniemi käytti viimeisekseen jääneen, Tokion näyttelynsä (1980) esipuheessa. Hänen ajatuksensa oli, että on annettava suuren luonnon elää tekemättä sille väkivaltaa.
– Luonnonsuojelu oli Reidarille sydämen asia, Koskamo kertoo.
Juhlavuoden projektissa museo kutsui kaikkia miettimään omaa, rakasta luontopaikkaansa, dokumentoimaan sen ja kertomaan siitä muille. Alun perin tarkoitus oli koota eläkeläisiä ja koululaisia paikan päälle jakamaan yhdessä luontokokemuksiaan. Koronan vuoksi tarinoita esiteltiin projektin Facebook-sivuilla.
Tavoitteena oli herätellä ihmisiä huomaamaan, kuinka herkkä luonto on ja miten suuressa vaarassa se on tuhoutua.
Reidar oli aikansa kohujulkkis, joka esiintyi naistenlehtien kansissa erikoisesti pukeutuneena, otti räväkästi kantaa luonnonsuojelun ja Lapin puolesta, paistatteli kansakunnan päällysmiesten kuten Kekkosen suosiossa ja pakeni vuosikaudet kylmää talvea ja ”kouhriintuntuvaa valon puutetta” etelän aurinkoon.
Reidar oli myös paitsi tuottelias taiteilija myös bisnesmies, joka ymmärsi olla myymättä hengentuotteitaan alennushintaan. Yhteen aikaan jokaisella vakavasti otettavalla keskiluokan edustajalla piti olla uima-allas ja Reidar Särestöniemi seinällä.
Pohjimmiltaan Reidar taisi kuitenkin olla pienen mökin syrjässä kasvanut poika, joka ajoittain ahdistui itseensä kohdistuneesta huomiosta, väsyi viihdyttäjän rooliinsa, tunsi yksinäisyyttä, erilaisuutta ja ulkopuolisuutta, kätki homoseksuaalisuutensa maailmalta, mutta otti taiteessaan salaa kantaa sen hyväksymisen puolesta.
Pelargoniat kukkivat vanhan Särestön ikkunalla. Niin oli varmaan jo silloin, kun Reidarin vanhemmat Alma ja Matti kasvattivat täällä kuutta henkiin jäänyttä lastaan.
Alma oli lestadiolainen, Matti kommunisti. Pyhänseutuun isä ajoi äidin hevosella seuroihin ja meni itse kievariin. Samaan sulaan sopuun mahtui myös lappilainen kansanusko karjanuloslaskemis- ja pyyntiriitteineen.
Tilaa oli myös taiteelliselle kuopukselle, joka jo pienenä murskasi kissankelloa kirnupiimään, ihmetteli, kun siitä tuli violettia väriä, ja piirsi menemään.
Seinälle ripustetuissa valokuvissa Alma katsoo hartaana poikansa piirtämistä.
– Alma oli ymmärtävä tukija Reidarille. Heillä oli hyvä yhteistyö ja Reidarilla onnellinen lapsuus, Koskamo kertoo.
Äidin lisäksi Reidarilla oli muitakin kannustajia. Kiertokoulunopettaja antoi pojalle kyniä ja papereita. Kansakouluopettaja lahjoitti ensimmäiset vesivärit. Norjassa kauppiaana toiminut eno maksoi taideopinnot Helsingissä. Lähipiiri antoi tukensa, mutta kyläläiset kutsuivat Särestön hulluksi pojaksi ja surkuttelivat perheen kohtaloa.
Helsingin Taideakatemiassa Reidar opiskeli ensin yksityisoppilaana, mutta pääsi sitten varsinaiseksi opiskelijaksi. Myöhemmin Reidar opiskeli myös Ilja Repin -taideinstituutissa ensimmäisenä suomalaisena taiteilijana sodan jälkeen. Reissulla oli sellainen vaikutus, että sen jälkeen taiteilija irtisanoutui työväen aatteesta.
– Leningradissa hän näki, ettei todellisuus vastannut ihanteita. Hän luopui kommunistisen puolueen jäsenyydestä ja päätti kulkea omaa subjektiivista kinttupolkuaan, Koskamo kertoo.
Jo ensimmäisellä Helsingin näyttelyllään Reidar sukelsi suomalaisen taideyleisön tietoisuuteen. Arvostelut olivat ylistäviä ja taulut tekivät kauppansa.
– Hän kuvasi Lappia surrealistishenkisellä tavalla, jolla kukaan ei ollut aiemmin kuvannut, Koskamo toteaa.
Helsinkiin Reidar ei kuitenkaan jäänyt, vaan palasi kotiin. Hän suurensi pirtin ikkunoita, jotta valo pääsi paremmin sisään, ja vaihtoi seiniin valkeat pahvit. Tietyömaalta hän bongasi kaasulampun ja kehui sellaisen hankittuaan maalaavansa 11 000 kynttilän valossa.
Reidarin omintakeinen, runsas, usein ivailun kohteeksikin joutunut tyyli vakiintui 1960-luvulla.
Reidar oli erikoinen mies, mutta kyläläisten lopulta arvostama. Hänen nokkansa ei noussut muita ylemmäksi. Vuodesta toiseen hän osallistui Kittilän taideseura Staalon näyttelyyn, joka Reidarin ansiosta sai aina valtakunnallista huomiota.
Kävelemme Koskamon kanssa Ateljeehen. Sen edessä on iso aukea, aiemmin ohraa kasvanut kukkapelto.
Reidarin ensimmäinen, vuonna 1965 valmistunut ateljee paloi poroksi vuonna 1977. Valtava määrä taideteoksia ja esineistöä hävisi liekkeihin. Kittiläläiset palomiehet puskivat pakkasessa töitä läpi yön, jotta saivat vieressä sijainneen gallerian suojeltua liekeiltä.
Raili ja Reima Pietilä suunnittelivat uuden ateljeen, jossa Reidar myös asui vuodesta 1978 kuolemaansa 1981 saakka. Sen lattiassa on edelleen taiteilijan työn jälkiä. Yläkerran ikkunasta näkyy neljä tunturia.
– Katselen täältä kuin kotka, Reidar ihasteli näkymiään.
Yläkerrassa on myös erikoinen sääskisuojalla verhoiltu vuode, joka oli lapsena mielestäni museon kiinnostavin asia. Sen vieressä on lehmäntaljalla vuorattu koiransänky, jolla köllötteli Reidarin neljäs koira, bernhardilainen Sielu.
Nimi tuli siitä, että Reidar uskoi kaikkien kolmen aiemman koiransa Tössin, Brutuksen ja Sorajan sielujen yhdistyneen tässä viimeisessä.
Ateljeesta siirrytään Galleriaan, johon parhaillaan pyrkii myös linja-autolastillinen eläkeläisiä. Särestöniemi kiinnostaa edelleen. Vuosittain sinne löytää tiensä 10 000 vierailijaa.
Koskamo on koonnut nähtäville puhuttelevan kokonaisuuden Reidarin luontoaatetta välittäviä protestiteoksia.
Tapporaha-maalauksessa apean näköinen susi jolkottaa yksin metsän reunaa. Koivujen hautausmaa -teoksessa kuu lohduttaa pystyyn kuolleita koivuja. Se viittaa Lapin koivujen tappamiseen vesakkomyrkyillä tai latvan katkaisulla. Sähkösinisenä hehkuva Ounasjoen aallot puolustaa valjastamisuhan alla ollutta Ounasjokea.
Vaikka Reidarilla oli selkeä sanoma, hän itse korosti, ettei ole hyökkäävä.
– Sitä aggressiivisuutta on ihan tarpheksi asti. Mie kerron näissä tauluissa ihmisille asioita. Ja näytän sitä, minkä mie näen, hänen kerrotaan sanoneen.
Reidarin teosten sanoma ei voi olla koskettamatta. Niissä on merkillistä energiaa ja voimaa, valoa, joka tuntuu vetävän maalausten sisään lappilaisiin maisemiin. Osansa on varmaan Koskamon taitavasti tarjoilemalla Reidarin tarinallakin. Tuntuu, että taiteilija itse hiippailee siihen ihan lähelle.
– Et ole ainut, joka on kokenut niin, Koskamo hymyilee.
Kierroksen aikana yhtä aikaa herkkä ja räväkkä persoona, vakava luonnonsuojelija ja vilkas hulluttelija, aikansa merkittävin lappilainen taiteilija ja kansainväliseen maineeseen yltänyt suomalainen tulee eläväksi.
Särestöniemi-museo pitää yllä sairauskohtaukseen vain 56-vuotiaana kuolleen Reidarin henkeä, järjestää näyttelyiden lisäksi konsertteja, työpajoja sekä erilaisia tapahtumia kunnan kulttuuritoimen kanssa.
– Reidar oli osa tätä yhteisöä. Me jatkamme sitä perintöä, Koskamo toteaa.
Suomenmaa vieraili Reidar Särestöniemen museossa viime vuoden syyskuussa. Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä marraskuussa 2020. Lehden voit tilata täältä. Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä.