"Löylyt ovat kuin iltahartaus" – Saunassa riisutaan kaikki naamiot, sanoo Antero Aulakoski
Saunan ovi päästää pitkän narahduksen. Raahelainen Antero Aulakoski kauhoo vettä kiuluun ja kiipeää lauteille. Kiukaan takana näkyy rustiikkinen tiilimuuri, pienestä ikkunanraosta tulvii ohutta kesäillan valoa.
Ei ilmeisesti mikään uusi sauna. Eikä olekaan.
Aulakoski omistaa vanhan pienviljelystilan Siikajoen Tauvosta. Sauna on rakennettu tilalle jo ennen sotia.
– Olen laskeskellut, että sodan jälkeen vuodesta 1945 lähtien tässä saunassa on kylvetty vähintään 5 000 kertaa. Se tarkoittaa hirveää määrää puita, Aulakoski naurahtaa.
Lauteilla Aulakoski kaivaa esiin foliokääreen, jossa on kiuaskivillä paistettuja nakkeja. Niitä hän tarjoilee sinapin kanssa samalla kun heittää löylyä.
Tilalta löytyy yhteensä kolme saunaa: nyt käyttämämme puusauna, päärakennuksessa oleva sähkösauna sekä pihan perältä löytyvä savusauna.
Aulakoskella on sauna myös kotona Raahessa. Löylyjä hän käy heittämässä joka ilta. Kyse on rentoutumisesta, eräänlaisesta hartaudesta, jossa ajatukset siirtyvät päivän töistä illan rauhoittumiseen.
Aulakoski on keskustalainen Raahen kaupunginvaltuutettu. Politiikassa hän on ollut mukana jo yli 30 vuotta. Erityisen tarpeellisilta löylyt tuntuvat pitkien kokousten jälkeen. Varsinkin, jos valtuustossa on käyty tunteikasta keskustelua esimerkiksi taloudesta.
– Ilman saunaa saisi kippuroida aika pitkään sängyssä ennen kuin uni tulee. Kun istuu hetken lämpimässä saunassa, kuuntelee veden tipahtelua ja kiukaan nitinää, niin uni tulee sen jälkeen varmasti.
Saunaan kiteytyvät Aulakosken mukaan monet elämän ilot ja surut.
Hän muistaa lapsuudesta lauantai-illan, jolloin sauna syttyi palamaan. Isä ja äiti kantoivat ämpärikaupalla vettä kaivosta ja saivat liekit sammumaan.
Kerran vävypoika kysyi saunan löylyissä Aulakoskelta tämän tyttären kättä.
Saunassa Aulakoski muistaa istuneensa myös silloin, kun hänen veljensä soitti ja kertoi sairaalassa olevan isän lähdön olevan lähellä. Aulakoski sanoi veljelleen kylpevänsä loppuun ja tulevansa sitten heti sairaalaan.
– Ei mennyt kuin kymmenen minuuttia, niin velipoika soitti uudestaan, että ei kannata tulla enää, isä kuoli jo. Jotenkin se pysäytti, että tieto tuli saunaan. Vaikka tiesin isän olevan huonossa kunnossa, niin silti tällaiset ovat aina yllätys.
Aulakoski heittää lisää löylyä. Pihinä tuntuu pitkään. Ikkunalaudalla surisee ampiainen vaimeasti räpytellen.
Surussa auttaa parhaiten konkreettinen työ, Aulakoski sanoo hetken perästä. Hän kertoo pojastaan, joka menehtyi monta vuotta sitten yllättäen vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä. Seuraavana päivänä Aulakoski alkoi tehdä pihakiveystä.
– Se helpotti sitä tuskaa. Välillä piti mennä sisälle itkemään ja jatkaa sitten taas. Se työ oli kuin ongenkoho, joka piti minua pinnalla. Välillä käytiin upoksissa, mutta noustiin taas.
Saunassa on Aulakosken mukaan myös aikaa pysähtyä juttelemaan toisen ihmisen kanssa. Usein saunakaveri löytyy aikuisikään ehtineestä pojasta, joka asuu vielä kotona.
– Poika monesti odottaa, että tulen kotiin ja mennään yhdessä saunaan. Siinä on luonteva vaihtaa kuulumisia. Saunassa riisutaan kaikki naamiot ja ollaan vain omana itsenämme.
Parin tunnin saunomisen jälkeen kiuaskivistä ei enää tunnu irtoavan liiemmin lämpöä. On aika pesaista.
Ulkona Aulakoski istahtaa hetkeksi saunan seinustalle. Jossain peltojoen yläpuolella kirmaavat pääskyt. Saunojien kimpussa inisevät puolestaan tuhannet sääsket – suomalaisen kesän yksi ulottuvuus nekin.
– Eiköhän keitetä saunakahvit, Aulakoski sanoo.
Juttusarjassa saunotaan keskustalaisten kanssa.
