Kommunistien kyttäystä, Raamatun salakuljettamisen seuraamista ja Suomen kuuluisin työpaikkaromanssi – tällainen on Supon entinen toimisto Ratakatu 12

Suojelupoliisi (Supo) on kehittynyt vuosikymmenten takaisesta kommunisteja kytänneestä pikkuvirastosta yli 500 henkeä työllistäväksi turvallisuus- ja tiedustelupalveluksi. Supon toiminta on edelleen hyvin salaista, ja suuri yleisö tietänee Suposta ehkä parhaiten sen ikonisen, aina säpissä pysyvän oven Helsingin Ratakadulla numerossa 12. Toimittajatkin ovat joutuneet usein kirjaamaan juttuihinsa, että ”Supo ei kommentoi”.

Maanantaina media pääsi tutustumaan Supon Ratakadun entisiin tiloihin, joista se muutti toukokuun alussa pois. Myös oven tunnettu ”Suojelupoliisi” kyltti on kadonnut.

Supon edeltäjä, vuonna 1919 perustettu Etsivä keskuspoliisi (EK) muutti Ratakadulle vuonna 1921. Supon erityisasiantuntija Mari Luukkonen kertoo, että EK oli turvallisuuspoliisi, mutta samaan aikaan oikealle kallellaan oleva poliittinen poliisi.

– Suomi oli sisällissodan jälkeen jakautunut punaisiin ja valkoisiin. Turvallisuusviranomaiset olivat selkeästi oikeistolaisia, hän sanoo.

Valvonnan pääkohteena olivat kommunistit, joita valvottiin erityisesti siitä näkökulmasta, yritetäänkö vallankumousta järjestää uudelleen.

Tiedustelun puolella kiinnostuksen kohteena olivat venäläiset emigrantit.

Mäntsälän kapinan jälkeen vuonna 1932 perustettiin Lapuan liikkeen seuraaja Isänmaallinen kansanliike IKL. Sen seuranta ei EK:ssa ollut kovin aktiivista.

– Erityisen vahvasti ei tartuttu äärioikeiston puolelta tuleviin uhkiin, sillä ne olivat ikään kuin oman puolen edustajia. Räikeimpänä esimerkkinä oli (sisäasiain)ministeri (Heikki) Ritavuoren murha vuonna 1922, jota ei aloitettu tutkimaan lainkaan, Luukkonen sanoo.

Ratakadun rakennuksessa sai alkunsa myös ehkä Suomen tunnetuin työpaikkaromanssi. Urho Kekkonen siirtyi vuonna 1923 EK:hon esittelijäksi. Samaan aikaan sen tutkintatoimiston kortittajana toimi Sylvi Uino. He tapasivat, tutustuivat, ja vuonna 1926 he menivät naimisiin.

EK:hon syntyi syvää tyytymättömyyttä etenkin, kun IKL:n toimintaa ei kunnolla tutkittu.

Tyytymättömyyden takia vuonna 1938 perustettiin kokonaan uusi laitos Valtiollinen poliisi (Valpo). Myös tuolloin Neuvostoliiton tiedustelu ja kommunistien valvonta oli pääkohde, mutta äärioikeiston valvontaa tehostettiin.

Sota muutti tilannetta, ja sen jälkeen käynnistettiin Valpon kokonaisuudistus. Syntyi Valpo 2. Kommunisteista oli tullut laillinen puolue, ja Valpo 2:n apulaisjohtajaksi nimitettiin Suomen kommunistisen puolueen johtaja Aimo Aaltonen. Luukkonen sanoo, että laitos siirtyi tuolloin kommunistien käsiin.

– Elokuussa 1945 koko henkilöstö oli vaihdettu niin sanotusti poliittisesti luotettavaan henkilökuntaan, Luukkonen sanoo.

Suojelupoliisi aloitti toimintansa 1949. Tarkoituksena oli päästä eroon poliittisesta painoslastista, sillä sen edeltäjä niin sanottu punainen Valpo oli syyllistynyt esimerkiksi aiheettomiin pidätyksiin ja pahoinpitelyihin vankilassa.

Suojelupoliisin yhteydet valtiojohtoon olivat hyvin kiinteät 1972–1990, jolloin virastoa kutsuttiin presidentin poliisiksi.

Vuonna 1978 Supon johtoon tuli Seppo Tiitinen. Tuolloin alkoivat myös Supon säännölliset tapaamiset presidentin kanssa, ja esimerkiksi karkotuksille pyydettiin Kekkosen lupa.

Suomettuminen näkyi Supon toiminnassa. Kekkosen vaatimuksesta ”ulkopoliittisia realiteetteja” alettiin Supossa huomioida. Käytännössä tämä tarkoitti, että neuvostovastaiseen toimintaan kiinnitettiin erityistä huomiota, loikkareita palautettiin ja Raamattujen salakuljetusta seurattiin – taustalla oli pelko, että Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu yritti uskonnollisen kirjallisuuden levittämisellä rapauttaa kommunismia Neuvostoliitossa.

Presidentin toiveen mukaisesti Tiitinen aloitti myös yhteydenpidon myös KGB:n johdon kanssa, Luukkonen kertoi.