Keskustassa välteltiin viime vaalikaudella jännitteiden avointa käsittelyä, politiikan veteraani Seppo Kääriäinen kertoo uudessa kirjassaan

Keskustakonkari vaatii asiaosaamista ja hoksnokkaa myös puoluejohtajan avustajilta. Juha Sipilä esikuntineen ei hallinnut viheliäitä julkisuusongelmia, hän kirjoittaa.
Keskusta

Keskustan nousu riippuu paljon siitä, miten nykyiset keskustajohtajat kykenevät vastaamaan yksinkertaiseen kysymykseen: mihin keskustaa tarvitaan 2020-luvulla.

Näin kirjoittaa veteraanipoliitikko Seppo Kääriäinen tuoreessa kirjassaan Aidan toiselta puolelta (Teos).

Kääriäinen korostaa, että puolueen uusi strategia ei voi perustua vain siihen, että Juha Sipilälle on nyt valittu seuraaja ilman olennaista muutosta menneeseen. Sellaisessa tapauksessa keskustalla on Kääriäisen mukaan edessään “lyhyt kieppautus mitättömyyteen”.

– Kipeässä strategiapohdinnassa pöydälle on nostettava kaikki olennainen: poliittinen linja, toimintatavat, sanomisen tyyli ja henkilöratkaisut – tässä järjestyksessä, mutta kaikki yhdessä, Kääriäinen kirjoittaa.

Keskustan kokemaa katastrofaalista vaalitappiota kevään 2019 eduskuntavaaleissa Kääriäinen selittää osaltaan sillä, että Sipilä esikuntineen hävisi taistelun mielikuvia vastaan.

Sen jälkeen kun pääministeri Sipilä oli ajautunut Yle-kohun silmään loppuvuodesta 2016, hänestä tehtiin Kääriäisen mukaan syntipukki likipitäen kaikkiin hallituksen tekemisiin ja tekemättä jättämisiin. Välillä aiheesta, usein aiheetta.

Kääriäisen mukaan viheliäiset julkisuusongelmat olisivat olleet hallittavissa toisenlaisella mediapolitiikalla, mutta sitä Sipilä ja hänen lähipiirinsä eivät hallinneet.

Kääriäinen tuo useassa kohdassa esiin puoluejohtajan esikunnan merkityksen. Avustajilta tulisi hänen mielestään löytyä sekä asiaosaamista että poliittista hoksnokkaa.

Korjattavaa Kääriäinen löytää myös keskustan sisäisestä keskustelu- ja päätöksentekokulttuurista. Sen hän koki näivettyvän vaalikaudella 2015–2019.

Puolueessa välteltiin jännitteiden avointa käsittelyä, mikä kostautui sisäisen luottamuksen hiipumisena.

– Muodollista luottamusta omaan hallitukseen kyllä oli, kun äänestettiin eduskunnassa, mutta sitä ei ollut riittävästi, kun olisi pitänyt puolustaa hallituksen ja ministerien toimintaa kentällä, toreilla, kaduilla ja huoltoasemilla.

Kääriäinen kuitenkin alleviivaa, ettei sisäisen keskustelun nuupahtamista voi laittaa yksin Sipilän tai kenenkään muunkaan yksittäisen henkilön syyksi.

Yhtäältä Kääriäinen painottaa, ettei vaalitappiosta voi langettaa vastuuta vain yhden miehen niskaan.

Vastuu kuuluu paljon isommalle joukolle ja paljon pidemmälle menneisyyteen kuin Sipilän puheenjohtajakaudelle, hän summaa.

Remontoitavaa Kääriäinen löytää keskustan poliittisesta, järjestöllisestä ja toiminnallisesta peruspohjasta.

– Kun puolueen perusrakenne ja toimintakyky on vähitellen heikentynyt ja osin rapautunut eikä uutta ole rakennettu tilalle, kaiken tapahtuneen seurauksena romahdus on ollut mahdollista.

1970-luvulta saakka politiikassa vaikuttaneen Kääriäisen kirja tarjoaa mielenkiintoisen läpikelauksen myös hänen kokemiinsa politiikan vuosikymmeniin.

Veteraanipoliitikko nostaa esiin henkilöitä, jotka ovat tehneet häneen vaikutuksen. Ylitse muiden nousevat presidentti Urho Kekkonen ja pääministeri Esko Aho.

Heistä varsinkin Ahoa Kääriäinen kehuu estoitta taitavaksi poliitikoksi, joka osasi kääntää ankarasta kritiikistä huolimatta mediajulkisuuden usein omaksi edukseen.

Aho johti hallitustaan 1990-luvun laman synkkinä vuosina. Silloin puolueessa osattiin Kääriäisen mukaan käydä myös sisäistä keskustelua. Kansanedustajat kokivat saavansa vaikuttaa, vaikka päätökset kipeitä olivatkin.

Ahoon kohdistuvaa suitsutusta lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että kuinkahan paljon Kääriäinen vertaa Ahoa Sipilään, joka nousi pääministeriksi talouskurimuksen keskellä vuonna 2015.

Kääriäinen ei tätä vertailukohtaa täysin kiistä, mutta korostaa, että aikakaudet ovat keskenään hyvin erilaiset. Vertaaminen on siksi hankalaa.

Kääriäisen mukaan keskustassa luotettiin kevään 2019 vaalien alla liikaakin siihen, että Ahon vuoden 1995 eduskuntavaaleissa tekemä “ihmenousu” voisi tapahtua uudelleen.

Kääriäinen kaipailee kirjassaan myös aluepolitiikan, köyhän asian ja aatteellisen syväymmärryksen perään. Ne ovat keskustalaista ruisleipää, joita puolue ei saa unohtaa.

Keskustaveteraani heittää esiin myös toiveen sivistyspääministeristä, joka voisi tulla perinteisten puolueiden sijaan vaikkapa suomalaisen koulun, yliopiston, tieteen tai kulttuurin puolelta.

Kääriäinen myös kysyy, onko pääministerin pakko olla aina sama henkilö kuin puolueen puheenjohtaja. Yhdistelmä on kelle tahansa turhan raskas.

Lähes viidenkymmenen vuoden mittaisen uran politiikassa tehnyt Kääriäinen kertoi viime keväänä hyppäävänsä politiikan kiemuroista sivuun.

Kirjan loppupuolella pääseekin ääneen omaperäisistä twiiteistään tunnettu “Kirman ajattelija”, jolla on nyt aikaa katsella politiikan tapahtumia teoksen nimen mukaisesti aidan takaa. Aikaa löytyy nyt myös rauhoittumiselle.

Kirman viisaan ääni on Kääriäistä parhaimmillaan.

– Kun istuu nuotiolla, pitkiä aikoja ihan hiljaa, kuuntelee vain metsän huminaa tai korpin raakkumista, paistaa makkaraa, siemailee lähdeveteen keitettyä kahvia ja setvii kavereiden kanssa elämän asioita, silloin pysyy jotenkin oikeassa todellisuudessa ja ainakin mieli lepää. Ei tarvitse mitään muuta kuin olla itsensä.

Seppo Kääriäinen: Aidan toiselta puolelta. Teos, 254 s.