Karkuuttaako tuleva hallitus lopullisesti "nollapilkkuseiskan"? – kehitysaputavoitteeseen on soudettu ja huovattu jo 53 vuotta
Rakenteilla olevalta Petteri Orpon (kok.) oikeistohallitukselta kukaan ei odota lisäpanostusta kehitysyhteistyöhön tai edes rahojen säilymistä ennallaan. Lähinnä on arvuuteltu, mitä Säätytalon leikkaussaleissa enää jäljelle jää.
Neuvottelutilanteesta ei tiedetä juuri muuta kuin että varsinkin RKP:n ja perussuomalaisten välillä on vaikeaa. Perussuomalaiset on puhunut merkittävästä leikkauksesta ja esittänyt varjobudjetissaan kehitysyhteistyövaroihin 640 miljoonan vähennystä, mikä puolittaisi nykyisen kehitysavun. Leikkaukset eivät koskisi Ukrainan auttamista.
RKP:n puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson on varoittanut Suomen kansainvälisen maineen vahingoittumisesta, mikäli kehitysapua leikataan rajusti. Henrikssonin mukaan Suomen ei kannata tällöin edes pyrkiä YK:n turvallisuusneuvoston jäseneksi, mihin voisi olla mahdollisuus vuonna 2028.
Satojen miljoonien leikkaus saattaisi tietää lopullisia hyvästejä myös Suomen pitkäaikaiselle tavoitteelle nostaa kehitysapu 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta.
Marinin hallituksessa linjattiin, että tavoite pyritään saavuttamaan vuoteen 2030 mennessä. Valtiovarainministeriössä on laskettu, että määrärahojen kasvattaminen tavoitetasolle vastaisi hieman yli sataa miljoonaa euroa vuodessa. Tälle vuodelle budjetoidut määrärahat vastaavat arviolta 0,42 prosenttia Suomen bruttokansantulosta.
Suomen kehitysaputavoite täyttää tänä vuonna jo 53 vuotta. Maailmalle se esiteltiin lokakuun 23. päivänä 1970, kun presidentti Urho Kekkonen asteli puhujakorokkeelle YK:n 25-vuotisjuhlaistunnossa New Yorkissa.
Puheessaan Kekkonen julkisti Suomen pyrkivän kehitysavussaan tavoitteeseen, joka olisi 0,7 prosenttia bruttokansantulosta.
Kehitysmaatutkimuksen emeritusprofessori Juhani Koponen on kertonut kuulleensa, että silloin radikaalivaihetta elänyt ikääntyvä presidentti olisi mennyt vieläkin suurempiin sitoumuksiin, mutta Suomen YK-edustuston virkamiehet saivat hänet jotenkin pysymään kirjoitetussa tekstissä.
Suomalaisen kehitysyhteistyön grand old man, ministeri Jaakko Iloniemi on myöntänyt kuitenkin, että sitoutuminen tavoitteeseen on ollut vain nimellistä.
– Kun se alun perin hyväksyttiin, sitä pidettiin tilanteen sanelemana eleenä: että kun kerran kaikki muutkin, niin sanotaan mekin sitten, että näin on hyvä, Iloniemi muistelee Rauli Virtasen kirjassa Kaivoja köyhille? – Suomalaisen kehitysyhteistyön vuosikymmenet.
Kekkosen antamalle 0,7 prosentin lupaukselle ei 1970-luvun Suomessa ollutkaan katetta. Esimerkiksi vuonna 1972 kehitysavun bruttokansantulo-osuus oli vain 0,15 prosenttia, yksi Euroopan alhaisimmista. Kun ulkoministeriö vaati isompaa rahoitusta, ja valtiovarainministeriö jarrutti, tuloksena oli aina laiha kompromissi.
Vuonna 1982 Kekkosen seuraajaksi valittu Mauno Koivisto ei edeltäjästään poiketen juuri puuttunut kehitysyhteistyöhön, vaikka ei nuukana pankkimiehenä oikein koskaan ymmärtänytkään, miksi ulkomailta velkaa ottavan Suomen piti jakaa rahaa ulkomaille.
Kehitysavusta käytiin 1980-luvun alkupuolella myös katkeraa poliittista taistelua, kun valtiovarainministeriöllä oli vastassaan määrärahojen lisäämisen puolesta puhuneet ulkoministeri Paavo Väyrynen (kesk.) ja alivaltiosihteeri Martti Ahtisaari. Väyrynen muun muassa ehdotti kehitysyhteistyömäärärahojen turvaamista lailla, mutta ehdotus ei mennyt läpi.
Juhani Koponen huomauttaa Virtasen kirjassa, että kehitysavun kannalta 1980-luku oli kuitenkin poliittisen myötätuulen aikaa ja kansantalouskin oli hyvässä kurssissa. Kehitysavulla oli myös edistyksellinen julkisuuskuva ja yleinen tuki aikana, jolloin kriittinen keskustelu siitä ei vielä ollut päässyt vauhtiin.
Poliittisista puolueista SDP ja RKP ehdottivat yhtä prosenttia jo vuonna 1984. Samaa tavoitetta ajoi prosenttiliike, jonka jäsenet luovuttivat prosentin palkastaan jollekin yhteistyötä tekevälle järjestölle. Kampanjan takana oli tunnettuja nimiä Max Jakobsonista M. A. Nummiseen.
Kehitysyhteistyörahojen kasvu 1980-luvulla olikin vakaata. Korkean inflaation vuosikymmenellä Suomen rahamääräinen apu jopa nelinkertaistui.
Vuonna 1990 saavutettiin 0,73 prosenttia ja huippu vuonna 1991, jolloin päädyttiin 0,8 prosenttiin. Huippulukujen saavuttamista edesauttoi Suomen syöksyminen syvään lamaan ja bruttokansantulon romahdus.
Koponen muistuttaa tavoitteen tulleen saavutetuksi paljolti siksi, että vuosina 1990 ja 1991 elettiin niin sanottujen tehomaksatusten aikaa. Alivaltiosihteeri Ilkka Ristimäki ja osastopäällikkö Benjamin Bassin panivat tuolloin kehitysyhteistyömaksuja mahdollisimman tehokkaasti eteenpäin, samalla kun lama iski jo päälle ja kansantulo vajosi.
Lyhyttä huippukautta seurasi kuitenkin mahalasku.
– Seuraavina vuosina jouduimme laman takia pienentämään apuamme ja YK-järjestöjen päälliköitä sitten tuli kuin ammuttuna Suomeen haukkumaan aivan helkkaristi sitä, että me oltiin laskettu määrärahoja niin paljon, suurlähettiläs Kari Karanko kertoo Virtasen kirjassa.
Karangon mukaan kahdenvälinen suunnittelutoiminta lakkautettiin melkein kokonaan. Ainoa suurlähetystö, jossa määrärahat pysyivät suurin piirtein samana koko laman alkuvaiheen oli Tansanian suurlähetystö, koska Tansaniassa oli käynnissä isona infrastruktuurihankkeena Panganin voimalaitos.
Keväällä 1991 nimitettyyn Esko Ahon (kesk.) porvarihallitukseen tuli ensimmäistä kertaa kehitysyhteistyölle oma ministeri, kristillisten Toimi Kankaanniemi. Salkkua ja ministerin titteliä pönkitettiin tosin alkoholiasioilla.
– Minä en ole koskaan hävennyt niin paljon kuin joutuessani esittelemään ministeri Kankaanniemeä, jolla oli komea titulatuuri eli hän oli kehitys- ja alkoholipoliittisten asioiden ministeri. Siinä meillä sitten oli alko- ja ulkoministerit, kehitysyhteistyöosaston päällikkönä 1990-luvun alussa toiminut suurlähettiläs Benjamin Bassin taivastelee Virtasen kirjassa.
Bassinin mukaan ministerin nimittäminen tähän tarkoitukseen oli täysin tarpeetonta ja puhtaasti sisäpoliittisesti motivoitua: hallituksen sisäinen aritmetiikka edellytti, että saatiin yksi ministerinpaikka lisää.
Laman helpotettua otettaan Paavo Lipposen (sd.) ensimmäinen hallitus lupautui vuonna 1996 nostamaan määrärahat 0,4 prosenttiin vuoteen 2000 mennessä ja pitämään 0,7 prosenttia edelleen virallisena tavoitteena.
Lipposen toisessa hallituksessa vuonna 1999 kehitysyhteistyörahat päätettiin kuitenkin jäädyttää silloiseen 0,34 prosenttiin. Seuraava askel oli lupaus nostaa avun bruttokansantulo-osuus 0,38 prosenttiin vuoteen 2006 mennessä, kuitenkin sillä varauksella, ettei julkinen velka lisäänny.
Nihkeä linja jatkui vaurastuneessa Nokia-Suomessakin. Keskustajohtoiset Anneli Jäätteenmäen ja Matti Vanhasen hallitukset lupasivat nostaa osuuden 0,44 prosenttiin, mutta tavoitteesta jäätiin eikä edes aiemmin asetettua 0,4 prosentin välitavoitetta saavutettu.
Eteneminen 0,7 prosentin tavoitetta on ollut edelleen soutamista ja huopaamista siitäkin huolimatta, että sitä ovat tukeneet kaikki merkittävimmät puolueet vuonna 2010-luvulla isojen joukkoon noussutta perussuomalaisia lukuunottamatta.
Tavoitetta ei pääsy lähellekään myöskään 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, vaikka vallassa olivat Suomen kehitysapumyönteisimmät presidentit Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen.
Poliittiset realiteetit näyttävät estäneen kehitysyhteistyömäärärahojen lisäykset silloinkin, kun kaikki näkyvässä asemassa olevat henkilöt ovat näyttäneet myötämielisiltä, Rauli Virtanen summaa kirjassaan.
