Joulupöydän antimet ovat pysyneet liki samoina jo sata vuotta, vaikka moni ei edes pidä niistä – "Onhan sitä vähän vaikeaa ymmärtää"
Helmen pirtintunnelmallisessa tuvassa näyttää ja tuoksuu joululta.
Isäntä Raimo Pietilä sytyttelee kynttilöitä. Emäntä Anne Kiljo-Pietilä kantaa seisovaan pöytään tuoksuvan kulhollisen toisensa jälkeen.
Touhu käy tottuneesti, sillä jo 28 vuoden ajan he ovat hemmotelleet pitopalveluryityksensä asiakkaita herkullisilla joulukattauksilla.
Suomalaiset viettävät edelleen innokkaasti pikkujouluja. Jonkin verran menuun on tullut uusia vivahduksia, mutta enimmäkseen asiakkaat toivovat perinteistä joulukattausta.

Tutkimustenkin mukaan suomalaisille joulupöydässä tärkeitä ovat perinteet. Ruokatutkija Merja Sillanpää pitää suorastaan hämmästyttävänä, miten samanlaisena tarjoilu on pysynyt jo sata vuotta.
– Nykypäivän joulu muistuttaa lähes yksi yhteen 1800-luvun säätyläisjoulua. Tuon ajan joulukuvauksissa haetaan kuusi, ostetaan joululahjoja, siivotaan ja valmistetaan ruuat kinkkuineen, kaloineen ja torttuineen, Sillanpää listaa.
Joulupöydän juuret juontavat 1700-luvun säätyläisten ruokapöytään. Samat antimet muodostivat 1800-luvun lopulla talonpoikaisen pitopöydän perustan.
Siihen katettiin juureslaatikoita, rosollia, herne- tai papumuhennosta ja kokonaisena paistettuja kinkkuja, mikä saattoi tarkoittaa paitsi sian myös naudan tai lampaan takajalkaa.
Liha oli tärkeä elementti. Ennen joulua pyrittiin teurastamaan, mutta saattoi liha olla kuivattua tai suolattuakin.
Siankasvatus yleistyi vasta 1900-luvulla, ja kinkku vakiinnutti paikkansa joulupöydässä 1930-luvulta lähtien.
Ohrapuuro vaihtui riisipuuroon samoihin aikoihin.
– Kyse on ollut saatavilla olevista raaka-aineista. Riisiä tuotiin Suomeen jo 1800-luvulla, mutta se oli kallista ja tavallisten ihmisten ulottumattomissa, Sillanpää huomauttaa.
Ruokaperinteistä puhuttaessa ei vielä 1800-luvunkaan osalta kannata hänen mielestään puhua eri maiden perinteistä vaan eri säätyjen perinteistä. Esimerkiksi piparkakku tuli Eurooppaan jo 1300-luvulla, ja Suomessakin niitä paistettiin 1700-luvulta alkaen. Rahvas pääsi tämän herkun makuun kuitenkin vasta 1900-luvulla.

Nykymuotoisen joulupöydän historia ulottuu sadan vuoden taakse, mutta vuosisatoja on joulun aikaan syöty ja juotu enemmän kuin muulloin.
Ennen kuin joulu vakiintui talonpoikasväestön tärkeimmäksi juhlaksi 1800-luvulla, vietettiin kekriä. Sen peruja jouluun liittyi pitkään erilaisia taikoja. Ennustettiin tulevan vuoden vilja- ja karjaonnea, avioliittoja ja kuolemia.
– Jouluruuan jättäminen yöksi pöydälle vainajille tai tontuille kuuluu tähän perinteeseen. Joulupuuron onnea tuottava manteli on säilynyt meidän päiviimme saakka, Sillanpää kertoo.
Viime joulun alla Lidl teetti Taloustutkimuksella jouluruokaselvityksen. Sen perusteella suomalaisen joulupöydän herkut eivät ole viimeisen kymmenen vuoden aikana juuri muuttuneet.
Kinkku on edelleen ykkössuosikki ja laatikoita pitää olla, vaikka ne ovatkin menettäneet jonkin verran suosiotaan. Kala- ja äyriäisruuat ovat sen sijaan hieman lisänneet sijaansa.
Merenelävien ohella suomalaiseen joulupöytään ovat uineet vihersalaatit, punajuuriaurajuustovuoka, juustot ja suurena nousijana bataattilaatikko.
Raskaan maineen saavuttanut jouluämppääminen saattaa tulevaisuudessa hieman keventyä, sillä selvityksen perusteella suomalaiset haluavat lisätä kasvisten osuutta.

Myös Helmen pirtillä kinkku on pitänyt pintansa. Joskus harvoin toivotaan esimerkiksi savukalkkunaa.
Pietilöiden leivinuunissa ehtii jouluun mennessä paistua aika monta sian kankkua.
– Jokaista pitää maistaa, Raimo Pietilä myhäilee.
Omassa uunissa paistettu leipä, itse tehty konjakkisinappi, syksyllä poimituista rouskuista tehty sienisalaatti sekä grillattu lohi ovat joulupöydässä kunniapaikalla.
Niitä arvostavat myös asiakkaat. Jälkiruuissa suosittuja ovat esimerkiksi tyrnikiisseli ja luumukääretorttu.
– Torttuja halutaan sitä vähemmän, mitä lähempänä varsinainen joulu on, Pietilä kertoo.
Torttuja halutaan sitä vähemmän, mitä lähempänä varsinainen joulu on.
Raimo Pietilä
Perinteiden säilyminen saattaa Sillanpään mukaan johtua siitä, että joulu on suomalaisille tärkein juhla. Samojen ruokien tekeminen vuodesta toiseen on tapa kunnioittaa itse juhlaa.
– Moni ei edes pidä jouluruuista. Niitä tehdään, koska ne kuuluvat jouluun. Onhan sitä vähän vaikeaa ymmärtää.
Jotain on sentään vanhasta joulupöydästä häviämässäkin. Keskiajalta saakka syöty lipeäkala on aika tehokkaasti korvattu lohella, sillillä ja silakalla.
– Toisaalta kalaelementti on säilynyt. Ruokapöydän runko on siten pysynyt samana. Perinne ei varsinaisesti muutu, jos raaka-ainetta tuunataan, Sillanpää huomauttaa.
Tämän joulun hitti vihreäkuulajoulutorttu on tästä tuorein esimerkki.
Nähtäväksi jää, miten joulupöydän käy jatkuvasti monipuolistuvammassa ruokakulttuurissamme.
– Nuori polvi on kiinnostunut ruuan eettisyydestä. Kuljetusmatkat ja tuotannon eettisyys saattavat jatkossa vaikuttaa joulun ruokatarjontaan, Sillanpää arvioi.
Kuka tietää. Ehkä perusta edelleen pysyy samana, mutta sillisalaatissa onkin sirkkoja ja sianpotkan korvaa tofuköntti tai nyhtökaurapaisti.

Helmen pirtissä pitopöytä odottaa juhlijoita. Anne Kiljo-Pietilä varmistaa, että kaikki on kohdillaan.
Hänen oma suosikkinsa joulupöydässä on rosolli – tai sallatti, kuten sitä ennen kutsuttiin.
Sitä hän pilkkoo omin käsin lähijuureksista, omenasta, suolakurkusta ja itse säilötyistä etikkapunajuurista. Päälle vispataan kunnon kermavaahto.
– Juhla-aterioissa ei voita ja kermaa kannata säästellä. Arki on sitten erikseen.