Jotain oli tekeillä itärajan takana, mutta Suomen sotajohto vähätteli tiedustelutietoja – Sitten alkoi karmea rytinä
Onpa kammottavan hiljaista, ajattelivat monet suomalaiset etulinjan sotilaat Karjalankannaksen Valkeasaaressa kesäkuun alkupäivinä vuonna 1944.
Neuvostoliiton puolelta oli kuulunut pitkin kevättä ääniä, jotka kielivät jostain aktiivisesta toiminnasta, mutta kesäkuun 8. päivän tienoilla ne vaikenivat.
Ei kolinaa, ei juoksuhautojen kaivamista, ei moottorin ääntä. Mitä ihmettä on tekeillä, mietti varmasti moni.
Aamulla kuuden maissa 9. kesäkuuta se selvisi. Taivas räjähti, kuvasi moni myöhemmin. Tulihelvetti oli irti, sanoivat toiset.
Neuvostoliitto aloitti massiiviset ilmapommitukset ja suomalaisten tykistön tuhoamisammunnat. Ammukset möyhensivät kymmenen tuntia kestäneen pommituksen aikana juoksuhautoja, huoltoteitä, suomalaisjoukkoja.
Taisteluasemat, korsut ja esteet sortuivat, miehiä kuoli yhä enemmän ja enemmän.
Se oli vain alku. 10. kesäkuuta kello 7 aamulla Neuvostoliiton jalkaväki aloitti hyökkäyksen. Panssarivoimien tukemana puna-armeijan joukot valtasivat muutamassa tunnissa suomalaisten pääpuolustusaseman ja neljä taisteluhautaa.
Neuvostoliiton pelätty ja kammoksuttu suurhyökkäys oli alkanut. Suomalaiset eivät kyenneet vastaamaan. Alkoi katkera vetäytyminen.
Kesään 1944 kiteytyvät Neuvostoliiton ja Suomen välisen jatkosodan ratkaisuhetket.
Sotaa oli tuolloin takana pitkät kolme vuotta. Natsi-Saksan kanssa liitossa ollut Suomi oli sodan aikana tunkeutunut syvälle Neuvostoliiton maaperälle Itä-Karjalaan – ja siellä se oli yhä.
Natsi-Saksan sotaonni oli kuitenkin kääntynyt. Liittoutuneet eli Neuvostoliitto ja länsivallat valmistelivat koko kevään 1944 suurhyökkäystä Saksaa vastaan. Normandian maihinnousu alkoi 6. kesäkuuta.
Neuvostoliiton täytyi saada Suomi irtautumaan sodasta ennen kuin se voisi rynnätä täydellä voimalla kohti Berliiniä.
Suomi torjui Neuvostoliiton tarjoamat rauhanehdot keväällä 1944. Niitä pidettiin aivan liian ankarina. Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin antoi käskyn aloittaa suurhyökkäyksen valmistelut Suomea vastaan.
Mikään yllätys suurhyökkäys ei suomalaisille ollut. Tai ainakaan sen ei olisi pitänyt olla.
Tiedustelutiedot olivat kertoneet jo pitkään hälyttäviä tietoja, että Neuvostoliitto varustautui massiiviseen hyökkäykseen.
Ylipäällikkö C. G. E. Mannerheimin johtamassa päämajassa nuo tiedot kuitenkin ohitettiin.
Sotavuosien historiaan hyvin perehtyneet Pekka Visuri, Pasi Kesseli ja Carl-Fredrik Geust kertovat tuoreessa teoksessaan Suomen sodat 1939–1945: Selviytyminen maailmansodasta (Docendo 2024), että päämaja ei ryhtynyt merkittäviin puolustusvalmiutta tehostaviin muutoksiin, vaikka heillä oli tietoa edessä olevasta suurhyökkäyksestä.
Kirjan mukaan suurhyökkäyksen mahdollisuuteen olisi pitänyt osata varautua jo maailmansodan yleisen tilanteen perusteella, mutta siitä huolimatta päämajassa vähäteltiin uhkaa Neuvostoliiton aikeista.
Kirjan mukaan Suomen puolustusvalmius ei ollut riittävällä tasolla, kun Neuvostoliitto aloitti massiivisen rynnistyksen Karjalankannaksella.
Mannerheim ei ollut muun muassa suostunut joukkojen uudelleenjärjestelyihin, jolloin Karjalankannaksen miesvahvuutta olisi etukäteen lisätty. Joukkoja jouduttiin siirtämään pikavauhtia sodan polttopisteeseen sitten, kun suurhyökkäys oli jo täydessä käynnissä.
Visuri, Kesseli ja Geust kuvaavat, kuinka moni asia meni ennakoinnissa pieleen.
Kun tiedustelutiedot kertoivat liikenteen vilkastumisesta Neuvostoliiton puolella lähellä rintamalinjoja, keskityttiin Suomen päämajan tiedustelukatsauksissa Neuvostoliiton tappioihin.
Kun tiedot kertoivat vihollisen vahvistavan puolustustaan ja tekevän joukkojen siirtoja, arveltiin päämajan katsauksessa Neuvostoliiton valmistelevan puolustusta Suomen hyökkäysen pelossa.
– Yleistilanne ei voinut antaa mitään päteviä perusteita olettaa, että puna-armeija pelkäisi suomalaisten hyökkäävän Leningradiin, kun sellaista ei ollut tapahtunut edes (Leningradin) saarron aikana, kirjassa sanotaan.
Suomalaisten vihollisen puolelle tekemien ilmakuvausten hyödyntäminen epäonnistui sekin.
Kuvien valmistuminen kesti ja ne saapuivat päättäjien tietoon vasta sitten, kun suurhyökkäys oli jo alkanut. Kukaan ei ollut yrittänytkään nopeuttaa niiden valmistumista tai saapumista.
Visurin, Geustin ja Kesselin mukaan suurhyökkäyksen ennakoinnin epäonnistumiseen on monia syitä.
Yhtenä syynä he nostavat esiin sotaväsymyksen, joka ulotti lonkeronsa myös päämajaan.
Asemasotavaihe oli ollut pitkä. Sen aikana kehittynyt toimintojen byrokratisoituminen vaikutti siihen, että hyökkäyksen uhkaa vähäteltiin ja asemasodan rutiineja jatkettiin. Varustautuminen ei ollut kovin aktiivista.
Kirjassa pohditaan myös sitä, halusiko päämaja tarkoituksella rauhoitella suomalaisjoukkoja, jotka kiihtyvällä tahdilla kertoivat suurhyökkäyksen valmistelusta kertovista tiedoista.
Joka tapauksessa päämaja epäonnistui pahasti tietojen arvioinnissa ja johtopäätösten tekemisessä.
Valkeasaaresta alkanut Neuvostoliiton suurhyökkäys ei pysähtynyt.
Noin viikkoa myöhemmin puna-armeija aloitti vyörytyksensä myös Itä-Karjalassa.
Neuvostoliitto rynni suomalaisjoukkoja päin valtavalla voimalla. Tykistö pauhasi, lentokoneet lensivät matalalla ja tulittivat sarjaa. Puna-armeijan maajoukot puskivat kohti miesylivoimallaan, panssareillaan ja muilla raskaan kaluston aseillaan.
Kesä oli kauneimmillaan, mutta miehiä kuoli pilvin pimein. Suomi vetäytyi kiireellä. Taisteluasemia menetettiin.
Erityisen katkeraa vetäytyminen oli Karjalankannaksella. Suomi oli valloittanut talvisodassa menettämänsä alueet jatkosodan alussa takaisin, mutta nyt Karjalan kauniit maisemat oli jätettävä kylä kylältä, tie tieltä ja metsä metsältä.
Itä-Karjalasta vetäytymisessä oli omat katkerat erityispiirteensä. Syvälle vihollisen maaperälle tunkeutuminen olikin ollut turha reissu.
Väsymys ja turtumus painoivat, miehiä alkoi karkailla riveistä. Rintamakarkuruus yleistyi huimasti kesällä 1944.
Karjalan pääkaupunki Viipuri menetettiin lähes ilman taistelua kesäkuun 20. päivä. Monien suomalaisten kerrottiin rynnineen kaupungista pois lähes pakokauhun vallassa. Suurhyökkäyksen alkamisesta oli kulunut silloin vain reilu viikko.
Lopulta Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalankannaksella onnistuttiin pysäyttämään Viipurin koillispuolella Tali–Ihantalan suurtaistelussa kesä–heinäkuun vaihteessa 1944.
Se oli eräänlainen suurhyökkäyksen ja koko jatkosodan verinen finaaliosa. Noin kaksi viikkoa kestäneet taistelut tunnetaan kaikkien aikojen suurimpana Pohjoismaissa käytynä taisteluna.
Tali–Ihantalan jälkeen Karjalankannaksella käytiin vielä tunnetut Äyräpään, Vuosalmen ja Viipurinlahden taistelut, joissa kaikissa Neuvostoliitto pysäytettiin.
Itä-Karjalassa suurhyökkäys kuitenkin jatkui. Heinä-elokuun vaihteessa 1944 Neuvostoliitto yritti läpimurtoa Ilomantsin kohdalla.
Pari viikkoa kestäneissä Ilomantsin korpitaisteluissa Suomi onnistui talvisodasta tutulla motitustaktiikalla nujertamaan puna-armeijan rynnistyksen. Ilomantsin taistelut päättyivät Suomen voittoon.
Aseet Suomen ja Neuvostoliiton välillä hiljenivät lopullisesti pari viikkoa myöhemmin 4. syyskuuta 1944. Virallisesti rauha astui voimaan 19. syyskuuta 1944.
Lähteenä käytetty teosta Pekka Visuri, Pasi Kesseli ja Carl-Fredrik Geust: Suomen sodat 1939–1945. Selviytyminen maailmansodasta. Docendo 2024.