Essee: Kuka pidättelee presidenttiä? – Trumpin USA ja demokratian stressitesti

Donald Trumpin toisesta presidenttikaudesta on neljännes takana. Monet presidentin valtaan äänestäneet kansalaiset ovat valintaansa tyytyväisiä, mutta miten Yhdysvaltojen demokratia ja politiikka itsessään voivat, ja mitä maassa tapahtuu seuraavaksi?

Asetusvallan Amerikka

Executive order eli presidentin asetus on sanapari, joka kuvaa Yhdysvaltojen politiikan ja Trumpin toisen kauden alkua.

Presidentin asetus on presidentin kirjallinen määräys, jolla hän ohjaa liittovaltion toimeenpanovaltaa virastoja ja hallintokoneistoa toteuttamaan politiikkaa presidentin toimivallan ja voimassa olevan lain puitteissa.

Se ei ole kongressin säätämä laki, ja se voidaan riitauttaa tuomioistuimissa tai kumota myöhemmällä asetuksella.

Asetuspolitiikan etu presidentille on ilmeinen: se on nopeaa, näkyvää ja poliittisesti tehokasta.

Sen avulla Trump on voinut osoittaa äänestäjilleen konkreettisesti toteuttavansa vaalilupauksiaan. Tämä näkyy erityisesti maahanmuuttopolitiikassa, rajavalvonnassa ja rikollisuuteen puuttumisessa. Samalla juuri näissä teemoissa asetuksilla hallitseminen on synnyttänyt eniten avoimia kysymyksiä siitä, miten politiikkaa tehdään, millä valtuuksilla ja millaisin pidäkkein.

Toimeenpano on vallan legitimiteetin testi

Trumpin hallinnon maahanmuuttopolitiikan kiristymisen toimeenpano on tuonut esiin ongelman, joka on oikeusvaltion ytimessä: millä ehdoilla valtio käyttää pakkoa ja väkivaltaa – ja kuka siitä lopulta vastaa. Koska valtio on myös väkivaltamonopoli, voimankäyttö palautuu aina vastuuseen: valtuuksiin, suhteellisuuteen ja jälkikäteiseen kontrolliin.

Kun politiikka nojaa yhä useammin asetuksiin ja niiden tuottamaan operatiiviseen toimeenpanoon, poliittisen vallan legitimiteettiä ei mitata enää vain lainsäädäntöprosessin läpinäkyvyydellä. Legitimiteetti palautuu sen sijaan yhä useammin siihen, miltä valtion vallankäyttö näyttää kadulla, säilöönotossa ja arjen tilanteissa. Juuri tätä piirrettä Trumpin äänestäjät seuraavat ja arvioivat. 

Valittu politiikka on kuitenkin riski myös hallinnolle itselleen: luottamuspääoma, joka on demokratian ydintä, voi murentua nopeasti, jos voimankäytöstä syntyy vaikutelma mielivaltaisuudesta, kuten Minneapolisissa on nyt nähty.

Demokratia elää ajassaan, mutta pysyviäkin arvoja on

Ranskalainen valtiomies ja poliittinen ajattelija François Guizot korosti edustuksellisen hallinnon perusideaa jo 1850-luvulla: politiikassa oikeus valtaan tulisi perustua järkeen, ei pelkkään tahtoon. Vallan legitimiteetti ankkuroituu järjestykseen, lakien yhdenmukaisuuteen ja siihen, että valta on perusteltavissa rationaalisesti ja normatiivisesti.

Guizot’lle poliitikkojen moraali ei ollut luonnehyveiden lista tai henkilökohtainen julistus, vaan instituutioihin sidottu vaatimus. Instituutiot, kuten lainsäädäntö, riippumaton oikeuslaitos ja julkisuusperiaate (media) varmistavat, että yhteiskunta säilyttää moraalisen kudoksensa ja vakautensa ja välttyy mielivallalta.

Moraali tarkoittaa tässä yhteydessä politiikkojen tilivelvollisuutta: valta selittää itsensä, perustelee tekonsa ja alistuu kontrollille sekä julkiselle kritiikille.

Filosofin mittapuulla arvioituna Yhdysvalloissa näkyy tällä hetkellä selviä rapautumisen piirteitä. Kun politiikka tehdään yhä useammin asetuksin ja tempoilevina julistuksina, päätöksenteko alkaa muistuttaa viikottaista performanssia: suunta vaihtuu, selitykset vaihtuvat ja ennustettavuus heikkenee.

Samalla kongressin rooli on jäänyt käytännössä sivummalle ei välttämättä muodollisesti, mutta tosiasiallisesti, kun politiikan keskeiset liikkeet tehdään toimeenpanovallan kautta.

Vallan henkilöityminen ja pidäkkeiden heikentyminen

Trumpin politiikan ymmärtämisessä on olennainen elementti, jota brittiläinen politologi Quentin Skinner on analysoinut laajemmassa poliittisen retoriikan filosofiassaan: poliitikon puhe ei ole vain retoriikkaa, vaan se on aina myös poliittinen teko. Sanat luovat kehikon, jossa seuraavat toimet voidaan esittää välttämättöminä ja luonnollisina.

Trumpin tapauksessa retoriikka ja äkkiväärät julistukset rakentavat sillan toteutettavalle politiikalle, ja samalla ne ovat kaventaneet pidäkkeiden käytännön tehoa, koska uusi “normaali” syntyy nopeasti ja täysin henkilövetoisesti.

Tässä mielessä Trumpin asema Yhdysvaltojen johdossa näyttäytyy ajoittain vallan henkilöitymisenä. Professori Martti Koskenniemen äskettäinen vertaus Ludvig XIV:n Aurinkokuninkaaseen toimii nimenomaan tässä. Trumpismi ei ole kirjaimellisesti absolutismia, mutta se on muistutus siitä, miten valta voi alkaa keskittyä poliittiseen henkilöön ja hänen tahtoonsa. 

Politiikka itsessään alkaa rakentua enemmän uskollisuudelle, nopeille liikemiesdiileille ja näytelmälle, kuin perinteisten instituutioiden hitaalle rationaalisuudelle. Retorisesti voidaan siten kysyä, missä kulkee raja vallan henkilöitymisen ja autoritaarisen hallintatavan välillä.

Taustalla 2020 ja Capitolin varjo – kenelle presidentti on tilivelvollinen?

Nykyinen kehitys ei syntynyt tyhjästä. Käännekohta amerikkalaisessa poliittisessa kulttuurissa nähtiin viimeistään vuoden 2020 vaalien yhteydessä. Trump painosti Georgian osavaltion vaaliviranomaisia vaalitulokseen liittyen ja mobilisoi kannattajansa Washingtoniin 6. tammikuuta. 

Tapahtumaketju johti Capitolin valtaukseen. Siinä nähtiin konkreettisesti, miten demokraattisen järjestelmän ydintoiminto eli vallan rauhanomainen siirtymä ja vaalituloksen hyväksyminen, voidaan asettaa julkisesti kyseenalaiseksi ja valjastaa poliittisen kannatusjoukon energiaksi. Poikkeuksellisesti Trump ei myöntänyt tappiotaan, vaan jatkoi vaalituloksen kiistämistä myös sen jälkeen, kun vaalitulos oli vahvistettu.

Kun kuvattuun asetelmaan yhdistetään nykyinen asetuksilla hallitsemisen logiikka, politiikan kehityksessä on piirre, joka on demokraattisesti vaarallinen. Politiikka siirtyy asteittain lakien ja instituutioiden maailmasta poikkeusmoodiin, jossa tahto, nopeus, nokkeluus ja lojaalisuus korvaavat perustelun, prosessin ja kontrollin.

Erityisesti viimeisen vuoden aikana Trumpin poliittiset manööverit ovat seuranneet toinen toistaan liukuhihnan tavoin. Median kriittisiin kysymyksiin presidentti vastaa usein epämääräisesti ja poukkoillen, ja julkisten puheiden korjaaminen jää faktantarkistuksen ja asiantuntijoiden harteille. 

Liittolaisten ja kauppakumppaneiden solvaaminen ja haukkuminen on osa tyyliä, joka ei noudata perinteistä diplomaattista protokollaa. Diplomatian sijaan politiikka korostaa voimapolitiikan, henkilön ja dominanssin vaikutelmaa.

Tässä tilanteessa keskeinen kysymys kuuluu: kenelle Donald Trump on lopulta tekemisistään tilivelvollinen?

François Guizot’n ajattelussa legitiimi politiikka on alisteinen järjen lisäksi totuudelle ja oikeudenmukaisuudelle ja niiden tavoittelemiselle.

Näiden tavoittelu ei ole helppoa eikä yksiselitteistä, eikä se saakaan olla, koska siinä on myös politiikan ja demokratian hienous.

Turbulentissa maailmassa kriisiytyneiden ja populistien paineessa elävien demokratioiden ainoa tapa selvitä on pyrkiä edelleen mainittuun: totuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Toiseksi on tärkeää varmistaa institutionaalisten pidäkkeiden toimintakyky myös silloin, kun politiikka on nopeaa ja normaalista poikkeavaa.

Jos poliittinen valta alkaa myötäillä valheita ja puolitotuuksia, se syö ajan myötä instituutioiden uskottavuutta ja kansalaisten luottamusta. Tämä on perinteisesti ollut autoritaaristen järjestelmien käyttöpääomaa ja ruokkinut ääriliikkeitä ja populismia. 

Yhdysvallat on toisinaan halveksinut tällaisia hallintomalleja, mutta suhdanteesta riippuen myös tukenut niitä.

Nyt asetettava kysymys on Yhdysvaltojen historia huomioiden epämukava: onko demokratian majakkana aikoinaan esiintynyt maa ajautumassa kohti mallia, jota se on aiemmin itse moralisoinut ja pitänyt muiden ongelmana?



Pekka Väisänen on valtiotieteilijä, yhteiskuntatieteiden tohtori ja Mission Grey -killan jäsen, joka väitteli vuonna 2022 Ranskan presidentti Emmanuel Macronin poliittisesta ajattelusta.