Alpo Rusi vaatii selvitystä idän tiedustelupalvelujen toimista Suomessa — "KGB palasi uusituissa univormuissa"
Valtiotieteiden tohtori, ex-diplomaatti Alpo Rusi vaatii valtiovaltaa tekemään selvityksen tiedustelutoiminnasta, jota Neuvostoliitto ja DDR harjoittivat Suomessa YYA-sopimuksen voimassaolon vuosikymmeninä.
Rusin mukaan valtiollinen perusselvitys KGB:n ja Stasin aktiivitoimista Suomessa puuttuu edelleen, vaikka maassamme vallinnut kotiryssäkulttuuri oli laajalti tiedossa ja huomattiin ulkomaillakin.
Hänen mukaansa on olemassa viitteitä myös siitä, että Suojelupoliisi harjoitti 1970-luvulta lähtien yhteistyötä KGB:n kanssa kolmansia maita ja Natoa vastaan.
Supon virallisissa historiikeissa nämä seikat on kuitenkin jätetty pääosin penkomatta.
– Vastuu on siirtynyt muistelijoille, loikkareille ja sitkeimmille tutkijoille, Rusi toteaa tänään julkaistavassa kirjassaan Kremlin kortti.
Rusin mukaan valtiovalta ei pelkästään ole laiminlyönyt velvoitettaan selvittää aihetta, vaan on jopa salannut merkittäviä arkistoja tutkimukselta.
Hän huomauttaa, että Euroopassa on laajalti hyväksytty asiakirjojen 25–30 vuoden salassapitokäytäntö, jota myös EU:n komissio tukee. Suomessa kuitenkin esimerkiksi Suojelupoliisin aineiston salassapitoaika on pääsääntöisesti 60 vuotta.
Tänään ilmestyvässä kirjassaan Rusi analysoi KGB:n poliittisen sodan vaikutusta Suomen ulkopolitiikkaan Mauno Koiviston presidenttikaudella. Kirjan aineistoa kerätessään hän törmäsi Supon arkistossa useisiin salaisiin kansioihin.
Suojelupoliisi epäsi Rusilta tutkimusluvan muun muassa kohuttuun Tiitisen listaan. Salaisina pysyivät edelleen myös CIA:n Supolle luovuttama Rosenholz-aineisto ja KGB-loikkari Oleg Gordievskyn Suomea koskeva raportti.
Supon salaamista aineistoista Tiitisen lista kytkeytyy läheisesti Rusiin itseensä, sillä 2000-luvun alussa hänen nimensä väitettiin löytyvän listalta. Sittemmin vakoiluepäily osoittautui perättömäksi ja Rusi sai mittavat korvaukset valtiolta.
Lista juontaa juurensa 1980-luvun loppuun, jolloin Stasin Helsingin-toimiston residentti Ingolt Freyer loikkasi länteen ja luovutti Länsi-Saksan turvallisuuspalvelu BND:lle listan DDR:n suomalaiskontakteista.
Suojelupoliisin päällikkönä tuolloin toiminut Seppo Tiitinen esitteli kertomansa mukaan listan ohimennen presidentti Mauno Koivistolle, minkä jälkeen paperi arkistoitiin.
Uudessa kirjassaan Rusi vetoaa Tiitisen listan julkistamisen puolesta. Hänen mukaansa lista oli nähtävillä ainakin kahdessa tasavallan presidentin kabinetin kokouksessa vuonna 1999.
– Näin ollen nimet ovat laajalti tiedossa, koska sen on Supon johdon ohella nähneet TPK:n kabinetin ja adjutantuurin edustajat, sekä 2010 korkeimman hallinto-oikeuden KHO:n jäsenet, Rusi toteaa.
– Varmaa on, että nimet jäävät historiaan, koska ilman tutkintaa ja mahdollista oikeusprosessia kaikki listalla olevat pysyvät epäiltyinä.
Rusi epäilee, että syynä virallisten tutkimusten puutteelle ja aineistojen salaamiselle on kotiryssäkulttuurin ja mahdollisten vakoilurikosten peittely.
Keskustelua torjuvat kiivaimmin ne, joilla olisi eniten kerrottavaa, mutta myös selitettävää, hän kirjoittaa.
Rusin mukaan Venäjän presidentti Boris Jeltsin ehdotti arkistojen avaamista presidentti Koivistolle kesällä 1992, mutta Koivisto ei vastannut yhteistyötarjoukseen.
– Asia arkistojen avaamisesta yhteistyössä tuli siten diplomaattisesti torjutuksi.
Rusin kokoamien arkistotietojen valossa KGB toimi Suomessa kylmän sodan vuosina erittäin aktiivisesti.
Helsingin-suurlähetystö oli kaikista Neuvostoliiton lähetystöistä kolmanneksi suurin ja on arvioitu, että jopa 70 prosenttia sen henkilökunnasta oli todellisuudessa KGB:n väkeä.
Rusi syyttää kirjassaan erityisesti sosialidemokraatteja tiiviistä kanssakäymisestä KGB:n tiedustelu-upseerien kanssa. SDP nousi 1970-luvulla Suomen valtapuolueeksi ja keskustapuolue ajautui sivurooliin.
Tämän huomioi myös Kreml, jonka mielenkiinto kohdistui yhä enemmän sosialidemokraatteihin, varsinkin puolueen nousevaan tähteen Kalevi Sorsaan.
Läheiset yhteydet KGB:hen oli Rusin tutkimien arkistojen perusteella myös esimerkiksi kansanedustaja Paavo Lipposella ja tasavallan presidentin avustajana toimineella Jaakko Kalelalla. Rusin mukaan Lipponen oli ”täytti hyvin KGB:n operatiivisen resurssin tai jopa vaikuttaja-agentin tuntomerkit”.
Yhteyttä Tehtaankadulle pidettiin toisaalta myös keskustapuolueen riveistä. Rusin mukaan diplomaatti- ja tiedustelupiireissä agenttisyytösten kohteeksi joutui jopa Urho Kekkosen poika, Suomen Varsovan-lähettiläs Taneli Kekkonen.
– Se, oliko useisiin lähteisiin nojaava vakava väite kestävällä pohjalla, kaipaa avointa selvitystä, Rusi kirjoittaa.
Presidentti Koivistoa Rusi syyttää naiivista suhtautumisesta itätiedusteluun. Kirjan mukaan Koivisto esimerkiksi lörpötteli Ruotsista saamiaan tietoja neuvostoliittolaisille, mikä johti Suomen ja Ruotsin suhteiden huononemiseen ja aiempaa nihkeämpään tiedonvälitykseen.
Koivisto myös päästi Suomeen muissa länsimaissa vakoilusta kärähtäneitä neuvostodiplomaatteja. Rusi pitää Kekkosen seuraajaa ulkopoliittisesti taitamattomana presidenttinä, jonka kaudella Suomen linja alkoi myötäillä yhä enemmän Neuvostoliittoa.
Rusi painottaa, ettei Suomen sodanjälkeistä ulkopolitiikkaa voida ymmärtää ilman KGB:n roolin avaamista. Menneisyyden pöyhiminen olisi tärkeää myös nykyhetken kannalta.
KGB:n harjoittama poliittinen sota on jatkunut sittemmin Venäjän ulkomaantiedustelupalvelun SVR:n toimesta. Nykyisin toiminnasta puhutaan hybridivaikuttamisena tai -sotana.
Rusin mukaan KGB palasi Suomeen uusituissa univormuissa varsin pian Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen. Rahaa oli saatu siirrettyä turvaan ulkomaille ajoissa, joten SVR:n resurssit eivät missään vaiheessa merkittävästi heikentyneet KGB:n vuosista.
– Ajan vaatimusten mukaan SVR on Suomessa aktivoitunut liike-elämässä ja korkean teknologian ja tietokonejärjestelmien haltuunotoissa, Rusi kirjoittaa.
Alpo Rusi: Kremlin kortti. KGB:n poliittinen sota Suomessa 1982–1991. Docendo, 368 s.
