60 vuotta sitten: Autonkuljettajaksi naamioitunut Nelson Mandela pidätettiin ja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen – vihje tuli soluttautujan ja CIA:n kautta
Elokuussa 1962 aseistettu eteläafrikkalainen poliisi pysäytti maan kaakkoisosassa Howickin pikkukaupungissa auton, jonka takapenkillä istui valkoinen mies. Kuljettaja oli musta mies, mikä ei ollut tavatonta, mutta tämä kuljettaja ei ollut aivan tavallinen tapaus.
Hän oli vapaustaistelija ja pari vuotta aiemmin kielletyn Afrikan kansalliskongressin ANC:n maanalaisen toiminnan johtaja Nelson Mandela, 44. Etelä-Afrikan poliisin turvallisuusjaosto ja sen sittemmin lukemattomista murhista, kidutuksista, pahoinpitelyistä ja laittomista pidätyksistä syytetty Erityisosasto oli jahdannut “Mustaa Neilikkaa” jo pitkään.
Oli pitkään myös epäselvää, miten poliisi oli päässyt Mandelan jäljille. Koska Mandela oli rotusortohallinnon silmissä lainsuojaton, hän esitti milloin mitäkin työläistä, matkusti yleensä vain öisin, käytti peitehenkilöllisyyksiä ja asui muiden luona.
Puolentoista edellisvuoden ajan hän oli pääosin kiertänyt eri Afrikan maissa hakemassa liittolaisia ja kertomassa ANC:n toiminnasta ja Etelä-Afrikan tilanteesta. Sotilaskoulutuksen Mandela sai Etiopian pääkaupungissa Addis Abebassa.
ANC:tä riivasivat hallinnon jatkuvan väkivallan, pidätysten ja murhien ohella soluttautujat, jotka esiintyivät järjestön tukijoina, mutta raportoivat luottamuksen saavutettuaan turvallisuuspoliisille, useimmiten rahaa vastaan. Vuonna 1986 eteläafrikkalainen lehti kertoi, että vinkin Durbaniin matkalla olleesta ja autonkuljettajaksi naamioituneesta Mandelasta kertoi poliisille CIA:n agentti Donald C. Rickard.
Rickard puolestaan oli saanut tiedon yhdeltä ANC:n soluttautujalta. Vuotta myöhemmin agentti kertoi, että tuona yönä hänen oli määrä tavata Mandela, mutta sen sijaan hän meni kertomaan poliisille, mistä tämän voi löytää.
Tiedon vahvisti toinenkin CIA-agentti, joka antoi nimettömänä haastattelun kotimaansa The Atlanta Journal and Constitute -lehdelle. Hänen mukaansa CIA:ssa tiedettiin pari tuntia pidätyksen jälkeen, että Mandela oli paljastunut ja otettu kiinni.
”Me annoimme heille tarkat tiedot – miten hän on pukeutunut, ajankohdan, missä hän liikkuu. He ovat napanneet Mandelan. Tämä on yksi parhaista kaappauksistamme”, kommentoi entinen CIA-agentti Paul Ecklin.
Nykytiedon valossa käsittämättömältä tuntuva kyyninen kuvio selittyy kylmällä sodalla, USA:n taloudellisilla intresseillä rikkaassa Etelä-Afrikassa ja ANC:n luokittelulla kommunistiseksi terrorijärjestöksi.
Maaliskuussa 1960 Sharpevillen verilöylyyn päättyneiden mielenosoitusten jälkeen ANC oli perustanut liikkeen sotilaalliseen siiven Umkhonto we Sizwen eli Kansakunnan keihään, joka teki väkivaltaisiakin iskuja vastarinnassaan. Myös Nelson Mandela luokiteltiin terroristiksi.
Mandela siirrettiin pidätyksen jälkeen Johannesburgin Linnakkeen sairaalaan, sieltä Pretorian paikallisvankilaan ja pian takaisin Johannesburgiin.
Kesäkuussa 1962 Etelä-Afrikassa oli säädetty “sabotaasilaki”. Se salli kotiarestin ja tiukemman pannamääräykset, joista ei voinut valittaa. Toukokuussa 1963 hallitus sääti 90 päivän pidätyslain, joka tarkoitti käytännössä, että poliisi saattoi mielivaltaisesti pidättää kenet ja koska tahansa ilman erillistä määräystä.
Vuonna 1963 Mandela istui Pretorian vankilassa, jonne oli joutunut lähes koko Kansakunnan keihään ylin johto. Mandelaa ja muita järjestön jäseniä syytettiin sabotaasista ja salaliitosta.
Yli vuoden kestänyt oikeudenkäynti sai nimen Rivonia järjestön päämajan mukaan. Kaikki syytetyt kielsivät syyllisyytensä ja syyttivät sen sijaan hallitusta. Kesäkuussa 1964 Nelson Mandela tuomittiin elinkautiseen vankeuteen Robben-saarelle.
Olot saarivankilassa olivat hirveät. Ahtaat ja kosteat sellit, mielivaltaiset rangaistukset, väkivalta, pakkotyö ja taistelu hengissä ja järjissään pysymistä oli jokapäiväistä. Mandelalla sai käydä vain yksi vieras puolessa vuodessa, ja hän sai vastaanottaa ja lähettää vain yhden kirjeen puolessa vuodessa. Hän teki muiden tavoin aliravittuna raskasta työtä kalkkikivikaivoksella.
Kansainvälisen painostuksen ja muun muassa Punaisen Ristin avulla vankien olot paranivat vähitellen, ja ANC:n johto onnistui toimimaan jotenkuten vankilastakin käsin. Mandela ei kuitenkaan esimerkiksi päässyt isänsä eikä auto-onnettomuudessa kuolleen esikoispoikansa hautajaisiin, ei saanut lukea sanomalehtiä eikä kuunnella radiota.
Vuonna 1982 Mandela siirrettiin Robbenilta Pollsmoorin vankilaan, jossa olot heikkenivät jälleen. Koska Mandelasta oli tullut koko maailman tunteva rotusorron vastaisen taistelun ikoni, apartheidhallinto yritti tehdä hänen kanssaan kauppoja: hän saisi vapauden, jos suostuisi tunnustamaan hallinnon oikeutuksen.
Mandela kieltäytyi joka kerta. Vuoteen 1988 hän oli eristyksissä vankilassa, kunnes hänet siirrettiin kotiarestiin omaan asuntoon.
Vuonna 1987 oli ANC:n yleiskokous, jossa päätettiin aseellisen taistelun jatkumisesta, kunnes hallitus olisi valmis neuvottelemaan rotusorron lopettamisesta. Vuosina 1985–1989 Mandela kävi useita epävirallisia ja salaisia neuvotteluja hallituksen kanssa siitä, miten apartheid voitaisiin purkaa ilman kostotoimia ja väkivaltaa.
Osana neuvotteluja presidentiksi noussut Frederik de Klerk vapautti puolen tusinaa ANC:n johtohahmoa. Nelson Mandela vapautettiin Victor Versterin vankilasta ”kymmenentuhannen vankilapäivän” jälkeen 11. helmikuuta 1990.
Neljä vuotta myöhemmin hänestä tuli Etelä-Afrikan ensimmäinen demokraattisilla ja vapailla vaaleilla valittu presidentti. ANC:n voittoon päättyneissä vaaleissa äänesti huhtikuussa 1994 noin 91 prosenttia maan äänioikeutetuista eli yli 19 miljoonaa ihmistä.
Nelson Mandela eläköityi presidenttinä vuonna 1999. Sitä ennen hän oli eronnut virallisesti toisesta vaimostaan Winnie Mandelasta ja mennyt 80-vuotiapäivänään naimisiin toisen vapaustaistelijan lesken Graca Machelin kanssa.
Yhdysvaltain hallitus poisti 90 vuotta täyttäneen Mandelan terroristilistaltaan vasta heinäkuussa 2008.
Jo vankeusaikoina alkaneista keuhkoinfektioista kärsinyt Mandela kuoli rauhallisesti kotihoitoon siirrettynä 5. joulukuuta 2013. Hän puhui loppuun saakka sovinnon ja anteeksiannon puolesta, vaikka Etelä-Afrikan väestölle apartheidista periytyneet ongelmat kuten köyhyys, korruptio, väkivalta, AIDS-epidemia ja keskinäiset valtataistelut ovat vaatineet veronsa maan kehityksessä.
Lähteitä: The Atlanta Journal and Constitute, Nelson Mandela: Pitkä tie vapauteen: Omaelämäkerta (WSOY, 1995), Yleisradio.
