Mullistusten keinussa
Kantaakohan jää vielä, tulee mieleen pilkkireissulla viimeisillä kevätjäillä.
Aurinko paistaa häikäisevänä taivaalta. Kännykän näytöltä ei siinä kirkkaudessa näe mitään, hyvä niin. Luppoaikaa ei tule täytettyä sotauutisilla Ukrainasta niin kuin tänä keväänä on turhan usein ollut tapana.
On auvoista vain istua pienellä jakkaralla, tuijotella maisemaa ja odotella, sattuisiko siima nykimään.
Siinä hitaasti sulavien jäiden ritinässä mielen lävistää tietoisuus, kuinka arvokasta mutta myös haurasta tämä meille suomalaisille niin itsestäänselvältä tuntuva todellisuus on.
Samaan aikaan jossain toisaalla Mariupolin Azovstalin sokkeloissa äidit kyhäävät vauvoilleen muovipussien riekaleista vaippoja ja miettivät, näkevätkö he huomista enää. Ja jos näkevät, kuinka hirvittävä se kenties on.
Maailma keinuu juuri nyt hurjassa keinussa.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on sysännyt asiat sellaiseen kierteeseen, että silmissä viuhuu. Puhutaan ydinaseista ja kolmannen maailmansodan mahdollisuudesta.
Suomi ja Ruotsi kiihdyttävät kohti Natoa kuin sadan metrin sprintterit. Kenties perusteltua niin, mutta muutoksena se on järisyttävän iso.
Aurinkoisella järvenjäällä pilkkireikää tuijotellessa tuosta muutosten kierteestä on vaikea saada otetta. Mihin tämä kaikki oikein johtaa? Missä kohti maailmanhistoriaa me juuri nyt seisomme? Mikä ihmeen aikakausi tämä oikein on?
Kuohuntaa ainakin on viime vuosina riittänyt. On ollut useita terrori-iskuja Euroopassa, brexitiä, pakolaisaaltoa, koronapandemiaa, ilmastonmuutosta, äärioikeiston nousua, Trumpin ailahtelevaa presidenttikautta.
Ja nyt sitten tämä sota, jonka kauhut tulvivat silmillemme kännyköiden näytöiltä lähes reaaliajassa.
Tässä mullistusten keinussa pienellä ihmisellä tulee välillä hutera olo, aivan kuin lapsena pihakiikussa liian kovissa vauhdeissa. Pahinta on se, ettei vielä tiedä, miten tilanteesta selvitään.
Kiikkerä retkituolini sulavalla kevätjäällä alkaa sekin vaikuttaa yhtäkkiä turhan epävarmalta alustalta.
Ensimmäinen ahven nousee kylmän veden uumenista. Ikiaikainen tapa saada särvintä kevätjäiltä toimii sentään yhä niin kuin ennenkin.
Tähän maailmanaikaan voi etsiä tolkuttomasti selityksiä historiasta.
Osin käymme yhä läpi Neuvostoliiton romahduksen jälkikaikuja. Osin podemme globalisaatiosta ja talouden uusjaosta johtuvaa muutosta, osin vuoden 2008 finanssikriisiä, osin ensimmäistä ja toista maailmansotaa, osin loppumattomia juonteita jonnekin kauas menneisyyden syövereihin. Kaikkea on vaikea selittää ja nähdä meneillään olevasta ajasta käsin.
Kaikkina aikoina ihmisten on kuitenkin täytynyt vain elää, laittaa uutta matoa koukkuun, toivoa, että uusi ahven tai peräti hauki nappaisi taas kiinni.
Niin minäkin lopulta teen.
Hetken perästä keitän retkikeittimellä kahvit, sitten asetun jäälle selälleni. Pilvet liikkuvat hitaasti, jossain töräyttelee kevään ensimmäinen joutsen.
Juuri nyt tässä hetkessä kaikki on hyvin ja paikallaan. On keskityttävä siihen. Jää kantaa vielä.
