Ja ihmisille hyvä tahto

Lapseni päiväkodissa toivottiin marraskuussa isovanhemmilta kirjeitä, joissa he kertoisivat oman lapsuutensa joulunvietosta. Kirjeistä tehtäisiin eskarilaisille joulukalenteri, ja joka aamu koko ryhmälle luettaisiin ääneen yhden lapsen isovanhemmiltaan saamat kirjeet.

Eskarin kirjeprojekti oli osa Suomen satavuotisjuhlallisuuksia. Sen avulla lapsille haluttiin kertoa elämästä isovanhempien lapsuuden aikaisessa Suomessa.

2000-luvulla syntyneille lapsille tuo aika tuntuu kaukaiselta esihistorialta. Heidän on vaikea kuvitella aikaa, jolloin maailmassa ei ollut televisioita tai tietokoneita, kännyköistä puhumattakaan.

Silti agraari-Suomi ja sota-aika ovat yllättävän lähellä myös diginatiivien sukupolvea. Heidän omat isovanhempansa elivät sodan perinnön keskellä. Kirjeissä kerrottiin evakkoon lähdöstä ja maaseutu-Suomesta, jonka työntäyteinen arki oli läsnä juhlassakin.

Suomessa vallitsee tasa-arvo, toisia syrjitään tosi harvoin. — Suomi on tuhansien järvien maa, Suomessa jokainen äänestää saa, riimiteltiin lappeenrantalaisten koululaisten Suomi 100 -räpissä, joka levisi itsenäisyyspäivän alla YouTubessa.

Itsenäisyyspäivää vietettiin juhlallisin menoin kaikissa Suomen kouluissa. Kolmasluokkalaiseni Suomi 100 -vuosi huipentui koulun toimintapäivään, jossa vanhemmat saivat tutustua lastensa näkemyksiin suomalaisesta kulttuurista.

Julisteissa esiteltiin suomalaisia merkkihenkilöitä Almasta Runebergiin, lasten taideteoksissa versioitiin Hugo Simbergin Haavoittunutta enkeliä ja lasten tekemässä elokuvassa suojeltiin lähimetsää roskaajilta.

Oli ilo seurata, kuinka riemukas, lempeä ja kiitollinen näkemys suomalaisuudesta sävytti koulujen ja päiväkotien juhlavuoden viettoa. Vanhemmalle päällimmäiseksi tunteeksi jäi, että lapset ovat vilpittömän ylpeitä kotimaastaan.

Samalla juhlavuosi nosti esiin hämmentävän ristiriidan lasten ja oman todellisuuden välillä. Mistä johtuu, että koulujen ja päiväkotien kuva Suomesta ja suomalaisista on täysin päinvastainen kuin se aikuisten Suomi-kuva, joka päivittäin näyttäytyy some-keskusteluissa?

Some-Suomi on pahantahtoinen, täynnä kyynistä ja katkeraa vihapuhetta, joka kohdistuu milloin mihinkin tahoon: poliittisiin päättäjiin, tutkijoihin, feministeihin, vähemmistöihin. Ja liberaaleihin tai konservatiiveihin, riippuen siitä minkä some-kuplan sisällä keskustelua seuraa.

Vanhempana ei voi olla ihmettelemättä, milloin lasten myönteinen ja lempeä käsitys muista ihmisistä ja yhteiskunnasta vaihtuu vihaan ja katkeruuteen – esimerkiksi ajatukseen siitä, että jokainen poliitikko on läpimätä ja haluaa vain kahmia etuja itselleen, perheelleen ja intressiryhmälleen.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on ongelmia, ja niiden poliittiset ratkaisuyritykset voivat olla riitaisia tai epäonnistuneita, mutta onko vihaa poliitikkojen päälle syytävien kansalaisten omakaan toiminta kovin eettistä?

Jos jonkin uudenvuodenlupauksen toivoisi kuulevan julkiseen keskusteluun osallistuvilta, se olisi pyrkimys kohdella muita hyväntahtoisesti.

Tai ehkä toivo on pantava seuraavan sukupolven edustajiin, jotka kasvavat pienestä lähtien some-maailmaan. Jospa he olisivat siellä toisilleen armollisempia kuin heidän vanhempansa ovat osanneet olla.