Ihminen kaipaa ihmistä
Joulun alla sain viettää unohtumattomia hetkiä sairaalan viikonloppupäivystyksessä. Kellanruskean käytävän varrella pötkötteli kaikenikäisiä, eri tavoin kolhiutuneita ihmisiä, pitkäaikaissairaita ja yllättävän takaiskun kokeneita.
Yhden vuoteen vierellä vierailivat poliisit, toisessa huudettiin äitiä apuun, kolmas kipristeli kohtauksen kourissa ja neljäs oli sekavana karkaamassa kotiin. Kaiken yllä kaikui laitteiden piipitys, kenkien kiireinen kopina ja ovien läiskähdykset.
Tämän keskellä sompailivat ammattitaitoiset ja ystävälliset hoitajat. Heiltä liikeni huolenpitoa myös hätääntyneille läheisille. Olin syvästi vaikuttunut.
Hoitotoimenpiteiden ohessa oli aikaa jutella työn arjesta. Selväksi tuli, ettei meno päivystyksessä ole mennyt parempaan suuntaan. Lavereilla makaa entistä enemmän ihmisiä, jotka eivät kuuluisi sinne, mutta joille ei ole muutakaan paikkaa.
Ammattilaisia pelotti, paheneeko hullunmylly entisestään, kun hyvinvointialue vähentää laitospaikkoja. Päivystyksessä ei ole resursseja esimerkiksi ikäihmisten perushoivaan. Hoitajat uupuvat, asiakkaat kärsivät.
Hyvinvointialueiden tartuttua ruoriin ilmassa on toiveita mutta myös huolia. Moni asia hoituu varmasti kuten ennenkin, osa jopa paremmin, kun resursseja kohdennetaan järkevämmin ja asioita tehdään uudella tavalla.
Päättäjien on kuitenkin syytä pysyä valppaina, kuunneltava, mitä reaalimaailmassa tapahtuu. Se kun ei monestikaan taivu hienoihin teorioihin.
Oletetut säästöt voivat paisua lisäkustannuksiksi, ellei ymmärretä arjen lainalaisuuksia. Esimerkiksi sitä, ettei hoivapaikkoja voi vähentää lisäämättä sitä ennen reilusti perhehoitoa, kotipalvelua tai omaishoitajien tukea. Tukipalvelut on saatava kuntoon, muuten seurauksena voi olla katastrofi vaikkapa päivystyksessä.
Moni omaishoitaja on jo nyt voimiensa äärirajoilla. He tarvitsevat apua, jotta pystyvät säästämään yhteiskunnan varoja hoitamalla läheistään. Kotihoidon korostaminen ja vaihtoehtojen puute lisäävät painetta jaksaa vielä silloinkin, kun voimat ovat lopussa. Se ei ole kenenkään etu.
Kolikon toinen puoli on se hälyttävän tavallinen tilanne, että apua tarvitsevat läheiset ulkoistetaan kokonaan ammattilaisille. Ei ole välttämättä vain hyvinvointialueen vika, että mummo on niin paljon yksin.
Toki monen turvaverkot ovat kaukana, mutta lähtökohtaisesti emme voi vain käsi ojossa odottaa, että yhteiskunta hoitaa kaiken. Yhteiskunta olemme me.
Kehittyvä teknologia sen enempää kuin hyvinvointialue uudistuksineen eivät tule muuttamaan sitä tosiasiaa, että ihminen kaipaa toista ihmistä, kosketusta, välittämistä. Siihen ei tarvita hoiva-alan koulutusta tai hallintohimmeleitä, ainoastaan lähimmäisenrakkautta.
Tuntien kuluessa ja illan − vaan ei rauhan − laskeutuessa päivystysosaston ylle hoitaja sujautti käteeni pillimehun, hymyili kiiruhtaessaan eteenpäin.
Minä nojasin tippa linssissä poikani sängyn laitaan, uutta voimaa saaneena. Välittäminen ei vaadi paljon, usein vain halua asettua toisen rinnalle.
