Puolue on ajatusvirtausten liitto

Keskustan hallitustaipaleen alku on ollut henkisesti raskas. Uskon, että päälinja on Suomen kannalta oikea, mutta erityisesti nuorissa ajan sanelemia kovia valintoja on kipuiltu.

Toisille taas hallituspolitiikan kanssa on ollut helpompi elää.

Puolue ei ole monoliitti. Ihmiset liittyvät keskustaan eri syistä ja kokevat sen onnistumiset ja tappiot eri tavalla.

Moninaisuus voi olla sekä ristiriitojen lähde että voimavara.

Tämän kirjon tunnistaminen palvelee sekä alkavaa periaateohjelmatyötä että hallituspolitiikan muotoilua.

Miten siis jaotella kepulaisia?

Jako kahteen leiriin on keinotekoinen.

Liberaalius tai konservatiivisuus ja punamulta- tai porvarismielisyys ovat huonoja keskustan sisäisen sielunelämän selittäjiä, sillä ne tekevät harvoin oikeutta syille, miksi keskustaan kuulutaan.

Monille tuttu on Kari Hokkasen nelikenttä maalaisliiton alkuvuosikymmenten vaikuttajien mukaan.

Siihen kuuluu käytännöllinen kalliolaisuus, idealistinen alkiolaisuus, luokkakantainen sunilalaisuus ja populistinen pykäläläisyys.

Hokkasen jaottelu kuvaa kuitenkin enemmän politiikan tekemisen tapaa kuin sisältöjä.

Vuonna 1965 puolueen uudistaessa nimensä sekä kenttäväen että puoluejohdon ykkösvaihtoehto oli ’Keskustaliitto’.

Nimi kaatui teknisiin syihin, mutta ajatus sen taustalla on kiehtova. Tavoitteena oli yleispuolueena koota yhteen erilaisia yhteiskunnalliseen keskustaan itsensä mieltäviä ryhmiä.

Liitto hyväksyi jo nimessä moninaisuuden jaettujen arvojen katon alla.

Seppo Kääriäinen viittaa puoluesihteerinä 1989 julkaisemassaan Haastaja-kirjassa nimestä käytyyn keskusteluun.

Hänen mukaansa keskusta on erilaisten, toisiaan täydentävien ja tukevien ajatusvirtausten liitto.

Kääriäinen nimesi viisi tällaista virtausta: Keskustan desentralistit haluavat rakentaa hajautettua, yritteliästä yhteiskuntaa.

Keskustan vihreiden juuret ovat ekologisessa maaseutuhenkisessä elämänkatsomuksessa. Sosiaaliradikaalit nostavat oikeudenmukaisuus- ja tasa-arvotaistelun keskustapolitiikan ykkösasiaksi.

Humanisteille tärkeää on ihmisen vapauden puolustaminen ja sivistys.

Keskustan internationalistit vaativat huomiota esimerkiksi maailmanlaajuisen oikeudenmukaisuuden ja ympäristöongelmien ratkaisuun.

Kääriäisen jaottelu aatteellisiin virtauksiin on viehättävä ja edelleen puhutteleva.

Sen arvo on siinä, että virtaukset tuovat esille eri ihmisten syitä kuulua keskustaan ja toisaalta yksi ihminen voi samaistua moneenkin virtaan.

’Oikeiden kepulaisten’ nimeämisen sijaan avarrutaan.

Tämän päivän keskustassa vaikuttavien ajatusvirtausten tunnistaminen antaisi avaimia sekä periaateohjelman että keskustaväen tuntojen käsittelyyn.

Niistä muodostuu kartta hallituspolitiikan arviointiin ja luotsaamiseen.

Kääriäisen jaottelua käyttäen desentralistia sytyttää historiallinen itsehallintouudistus.

Sosiaaliradikaalia miellyttää vihdoin eteenpäin puskettu perustulo, mutta hyvinvointisäästöt ottavat koville.

Keskustavihreille hiilen alasajo, ilmastosopimus ja uusi kansallispuisto ovat ylpeydenaiheita.

Leikkaukset koulutuksesta ja kehitysyhteistyöstä kalvavat humanistien ja internationalistien mieltä.

Hallituspolitiikassa voi siis olla vahva keskustan aatteellinen leima, mutta se ei heijasta yhtä voimakkaasti kaikkia liikkeen virtauksia.

Tämä selittää, miksi toisten keskustalaisten on vaikeampi elää hallituspolitiikan kanssa kuin toisten – ilman, että jompi kumpi on tämän vuoksi vähemmän kepulainen.

Käytännössä harjoitetun politiikan myötä myös keskustan uskottavuus eri virtausten edustajana vahvistuu tai kärsii kolauksen.