Aluepolitiikkaa

Taisi olla vuodenvaihde 1973–74, kun keskustapuolueen työvaliokunta  teetätti meikäläisellä – silloisella suunnittelusihteerillä – selvityksen aluepolitiikan jamasta: vastaako hallituksen aluepolitiikka keskustapuolueen ohjelmallisia tavoitteita?

Kenttämiesten väite oli,että keskustapuolueen hallitusryhmä lepsuili aluepolitiikassa.

Vallassa oli Sorsa–Virolaisen punamultahallitus. Alueellinen keskittyminen oli rajussa vauhdissa.

Sorsan demarit ottivat periaatteet, keskustalle jäivät kymmenykset myös aluepolitiikassa. Näin ainakin sanottiin.

Meikäläinen teki työtä käskettyä. Yritin todistella, että hallituksella on monia positiivisia aluepoliittisia hankkeita meneillään ja vielä enemmän vireillä. Niiden keskustelujen seurauksena aluepolitiikkamme terästyi, ainakin niin uskottiin.

Koiranleuat – semmoisia on keskustassakin – rupesivat 1990-luvulla irvailemaan, että ensin oli kehitysaluepolitiikka, sitten aluepolitiikka ja aluekehityspolitiikka ja kohta pelkkä politiikka.

Onhan tässä eletty väkeviäkin keskittymisen aikoja sitten vuoden 1974: muuttoliike tyhjentää tehokkaasti monia maakuntia ja keskittää asutusta, koulutusta, yritystoimintaa, infrastruktuuria ja palveluita yhä harvempiin paikkoihin.

Tohtori Timo Aro seuraa aluekehitystä ja muuttoliikettä. Hänen sanomansa on tuikea: koko maata ei voida pitää asuttuna eikä se ole edes järkevää.

Aro on piirrellyt rintamaille muutamia kehityskäytäviä ja menestysvyöhykkeitä: pääkaupunkiseudulta Tampereelle, Lahteen, Turkuun ja Kotkaan Oulun seutua unohtamatta. Aro ei ole yksin.

Hallituksella on vireillä monia myönteisiä alueellisia hankkeita. Se hakee Suomen talouteen vauhtia biotaloudesta ja sen tykötarpeista, mikä kaiken kaikkiaan onnistuessaan antaa elinvoimaistamisruiskeita koko maahan. Se korjaa väyliä. 

Soteuudistuksella pyritään tarjoamaan kaikille suomalaisille kuta kuinkin tasa-arvoiset terveys- ja sosiaalipalvelut.

Elinvoimaistamiseen tähtää myös maakuntahallinto. Uskotaan,että mitä enemmän alueiden väki saa päättää omistaan asioistaan, sitä elinvoimaisempia ne ovat.

Toisaalta hallitus karsii säästösyistä valtionhallinnon alueellisia toimintoja.

Ne karsimiset kasautuvat paljolti yksiin ja samoihin paikkoihin. Siltä ainakin tuntuu Kirman näkövinkkelistä: valtionhallintoa lopetetaan yksikkö yksiköltä, liikennevuoroja supistetaan ja koulutuspaikkoja karsitaan.

Alueellistaminen on kiikun kaakun, kuten Fimea-tapaus osoittaa. Totuuden nimissä on toki todettava, että tämä meno ei ole alkanut nyt, juuret ovat kauempana. Eikä tässä syyllisiä etsitä.

Murros on niin valtaisa, että se pakottaa syvälliseen pohdintaan aluepolitiikan keinoista.

Seppo Kääriäinen

Kehitysaluepolitiikkaa ja aluepolitiikkaa on perusteltu ja perustellaan valtakunnallisilla ja kansantaloudellisilla näkökohdilla sekä tasa-arvolla. Ne ovat tänäänkin vähintään yhtä päteviä  kuin heti sotien jälkeen.

Mutta alueellinen murros on juuri nyt niin valtaisa, että se pakottaa syvälliseen pohdintaan aluepolitiikan keinoista.

On löydettävä kohtuullinen yhteisymmärrys aluetasapainon paremmuudesta keskittymiseen ja tyhjentymiseen verrattuna. Avain on se, että kaikki asuinpaikastaan riippumatta kokevat alueellisen tasapainon kannaltaan edullisimmaksi.

Jos tasapaino koetaan halvemmaksi ja turvallisemmaksi kuin keskittyminen, silloin on realistisia toiveita rakentaa myös poliittinen yhteisymmärrys aluetasapainon saavuttamiseksi.

Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Aluekehityspolitiikka onnistuu vain, kun se nojaa alueiden luontaisiin, usein uusiutuviin voimavaroihin ja muihin kehitysedellytyksiin kuten yliopistoon, Venäjän naapuruuteen ja/ tai arktiseen näköalaan.

Maailmanlaajuiset muutosvirrat puoltavat uusiutuvien luonnonvarojen varaan rakentuvaa talous-, energia- ja ympäristöpolitiikkaa ja sitä kautta alueellista tasapainoa vahvistavia toimenpiteitä.

Keskusta aluepolitiikan perustajapuolueena osaa sovitella eri alueiden intressejä keskenään.

Päätä nostava vastakkainasettelu tuhoaisi aluepolitikan ja alueellisen tasapainon. On löydettävä uudelleen etujen yhteisyys.