Stalingradissa lyöty sotamarsalkka taipui Neuvostoliiton palvelijaksi – Friedrich Paulus eli loppuelämänsä Itä-Saksassa
Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä syytetyillä natsijohtajilla oli heikohkot lähtökohdat puolustautua, sen verran näyttöä oli liittoutuneiden mappeihin kertynyt.
Jotain oli kuitenkin yritettävä, koska hirttolavalle joutumisella ja elinkautisella vankeudellakin oli tietty ero. Neuvostoliiton osuuden alkaessa oikeudenkäynnissä syytetyt yrittivät rakentaa puolustustaan väitteelle, jonka mukaan operaatio Barbarossa, Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon 1941, olisikin ollut jollain tapaa ennaltaehkäisevä tai ”puolustuksellinen” manööveri.
Neuvostoliitolla oli kuitenkin narratiivin murtamiseen hihassaan ässä. Puna-armeija oli saanut talvella 1943 vangikseen Stalingradin taistelussa lyödyn Saksan kuudennen armeijan komentajan Friedrich Pauluksen.
Jo toivottomassa tilanteessa Saksan johtaja Adolf Hitler ojensi Paulukselle myrkkymaljan ylentämällä tämän sotamarsalkaksi. Katolisena Paulus ei kuitenkaan suostunut tekemään Hitlerin edellyttämää itsemurhaa, vaan antautui jäljellä olevine 91 000 miehen nälkiintyneine ryysyläisarmeijoineen.
– Minulla ei ole aikomustakaan ampua itseäni tämän böömiläisen korpraalin takia, Pauluksen kerrotaan tokaisseen.
Marsalkan arvomerkkejä ja univormua Paulus ei koskaan ehtinyt saada, mutta maailmanhistoriaan hän jäi niitä ilmankin.
Vaikka Paulus ei ollut natsi, hän piti vielä sodan alkuvaiheessa Hitleriä sotilaallisena nerona ja suurena johtajana. Sotavankeudessakin hän pysyi ensin lojaalina Saksalle.
Vuonna 1944 jotain kuitenkin tapahtui. Paulus ilmaantui radioaalloille yllyttämään saksalaisia upseereita Hitleriä vastaan.
Jonkinlaisesta aivopesusta tai psykologisesta manipuloinnista on esitetty spekulaatiota ja epäilyksiä. Tunnettu sotahistorioitsija Anthony Beevor on kuitenkin arvellut Pauluksen vain halunneen lyhentää sotaa ja vähentää turhia kuolemia.
Joka tapauksessa mielenmuutoksen taustalla vaikutti ilmeisesti myös oman pojan kaatuminen rintamalla Italiassa ja epäonnistunut Hitlerin salamurhayritys, heinäkuun 20. päivän salaliitto, jonka seurauksena Pauluksen monia upseeritovereita teloitettiin.
Neuvostoliitto yllätti ja kohautti marssittamalla neuvostolehdistön ”Stalingradin aaveeksi” nimeämän Pauluksen todistajanaitioon Nürnbergissä 11. helmikuuta 1946. Hieman aiemmin oikeusistuimessa oli kyseenalaistettu hänen Moskovassa antamansa kirjallisen lausunnon todistusvoima.
Paulus vahvisti oikeudessa lausuntonsa paikkansapitäväksi. Hän kertoi saaneensa työpöydälleen vielä keskeneräisen suunnitelman hyökkäyksestä Neuvostoliittoon syksyllä 1940 työskennellessään Wehrmachtin yliesikunnassa sotavarustepäällikkönä ja yleisesikunnan päällikön sijaisena.
Pauluksen mukaan hänen tehtävänään oli tutkia mahdollisuuksia hyökätä Neuvostoliittoon. Huomioon piti ottaa muun muassa maasto, hyökkäyspisteet ja tarvittava miehistömäärä. Operaatioon oli varattu yhteensä 130–140 saksalaista divisioonaa.
Pauluksen mukaan jo tuolloin selvää oli, että etelässä Romania olisi käytettävissä tukialueeksi. Pohjoisessa Suomen osallistumista sotaan pidettiin mahdollisena, mutta sitä ei tässä armeijan operatiivisessa suunnitelmassa otettu huomioon, Paulus kertoi.
Pauluksen mukaan Saksan tavoitteena oli Volga-Arkangeli -linjan saavuttaminen, mikä olisi merkinnyt Neuvostoliiton asevoimien tuhoamista ja Moskovan ja Neuvostoliiton ydinalueiden valloittamista ja alistamista. Neuvostoliiton tärkeimmät teollisuusalueet ja luonnonvarat maatalousalueista Kaukasuksen öljykenttiin olisi otettu haltuun.
Suomalaisittain mielenkiintoisesti Paulus kertoi oma-aloitteisesti myös Suomen armeijan yleisesikunnan päällikön, kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin vierailusta Saksaan armeijan yliesikuntaan Zosseniin syksyllä 1940.
Pauluksen mukaan Heinrichs piti puheen Suomen talvisodasta armeijan yliesikunnan esikuntaupseereille ja armeijaryhmien esikuntaupseereille.
– Puhe oli merkittävä, se käsitteli puna-armeijasta saatuja kokemuksia ja antoi lisäksi käsityksen Suomen joukkojen arvosta mahdollisina tulevina aseveljinä, Paulus luonnehti.
Toisessa tapaamisessa Heinrichsin kanssa toukokuun lopulla 1941 käsiteltiin Pauluksen mukaan jo sotatoimien koordinointia Suomen armeijan ja kohti Leningradia hyökkäävän Saksan pohjoisen armeijaryhmän kesken. Yhteisestä hyökkäyksestä Leningradiin oli tarkoitus keskustella myöhemmin.
Neuvostoliiton pääsyyttäjänä toiminut kenraali Roman Rudenko sai viimeisellä kysymyksellään Pauluksen hämmentymään hetkeksi. Rudenko kysyi suorasukaisesti, keitä Paulus piti syyllisinä ”rikolliseen hyökkäyssotaan Neuvosto-Venäjää vastaan”.
Oikeuden puheenjohtajana toiminut brittituomari Geoffrey Lawrence keskeytti Rudenkon. Lawrence huomautti tämän esittäneen yhden olennaisimmista oikeuden ratkaistavaksi kuuluvista kysymyksistä, johon ei kuulu kysyä todistajan mielipidettä.
Rudenko sai kuitenkin Lawrencelta luvan muotoilla kysymyksensä uudelleen. Hän kysyi Paulukselta, ketkä syytetyistä osallistuivat aktiivisesti hyökkäyssodan aloittamiseen Neuvostoliittoa vastaan.
Paulus nimesi epäröimättä Hitlerin tärkeimmät sotilaalliset neuvonantajat: asevoimien ylipäällikön Wilhelm Keitelin, operatiivisen osaston päällikön Alfred Jodlin ja valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin.
Koko kolmikko tuomittiin kuolemaan. Keitel ja Jodl hirtettiin 16. lokakuuta 1946, Göring ehti tehdä itsemurhan syanidikapselilla kaksi tuntia ennen tuomion täytäntöönpanoa.
Jodlin tuomio peruttiin müncheniläisessä tuomioistuimessa vuonna 1953, joskin tuomitun kannalta olennaisesti myöhässä. Jodl sai kuitenkin jonkinlaisen kunnianpalautuksen, ja takavarikoitu omaisuus palautettiin hänen leskelleen.
Paulus joutui todistuksensa annettuaan palaamaan Moskovaan. Status oli kuitenkin vaihtunut sotavangista Neuvostoliiton ”vieraaksi”.
Hoidettuaan terveyttään Krimillä Paulus teki jonkin verran akateemisia töitä ja konsultoi ”kokemusasiantuntijana” Mosfilmin kaksiosaisessa suurelokuvassa ”Stalingradin taistelu.” Elokuva sai ensi-iltansa vuonna 1949.
Vasta Stalinin kuoltua maaliskuussa 1953 Paulus sai luvan lähteä Neuvostoliitosta Itä-Saksaan. Entiseen elämään ei ollut paluuta, sillä hänen romanialaissyntyinen puolisonsa Elena Constance oli kuollut vuonna 1949 Länsi-Saksassa.
Nürnbergin istunnon yhteydessä Paulus oli kieltäytynyt vaimonsa tapaamisesta, koska se olisi hänen mielestään näyttänyt ”palkinnolta” todistamisesta. Uutta tilaisuutta ei koskaan tullut.
Lokakuun 24. päivänä 1953 Paulus jätti Neuvostoliiton ensimmäisen luokan makuuvaunussa Moskovan ja Berliinin välisessä kuriirijunassa. Ennen lähtöään hän kirjoitti Neuvostoliiton hallitukselle lausunnon, jonka lopussa hän totesi, ettei halua lähteä Neuvostoliitosta kertomatta sen kansalle, että hän tuli aikanaan Neuvostoliittoon vihollisena, mutta lähtee nyt ystävänä.
Paulus asettui Dresdeniin, josta hän sai käyttöönsä kolmikerroksisen huvilamaisen talon. Vastaavissa oloissa Itä-Saksassa asuivat vain korkeat puoluevirkailijat. Talon koko palvelusväki koostui Itä-Saksan turvallisuusministeriön eli Stasin työntekijöistä ja ilmiantajista.
Stasi tiesi koko ajan kaiken talon tapahtumista, sillä naapuritkin olivat sen värväämiä. Stasin raporteissa Pauluksen talo tunnettiin koodinimellä ”Terassi”.
Pauluksella oli käytössään oma auto ja adjutantti ja hänellä oli oikeus kantaa turvakseen henkilökohtaista asetta, jota hän purki ja puhdisti alituiseen.
Kertoman mukaan Paulus teki tätä niin usein, että eräs Stasi-agenteista oli ilmaissut esimiehelleen huolensa siitä, että Paulus hautoisi ehkä itsemurhaa. Esimiehen vastaus oli kylmän sarkastinen: ”Jos hän ei tappanut itseään Stalingradissa, miksi hän tekisi sen nyt?”
Heinäkuussa 1954 Paulus piti Berliinissä puheen, jossa hän arvosteli voimakkaasti Yhdysvaltoja ja Länsi-Saksan liittokanslerin Konrad Adenauerin Amerikka-mielistä politiikkaa. Paulus hahmotteli myös yhdistynyttä puolueetonta Saksaa, mitä myös Neuvostoliitto tuolloin tavoitteli.
Tammikuussa 1955 Pauluksen aloitteesta järjestettiin tapaaminen, johon osallistui Saksan armeijan entisiä upseereja idästä ja lännestä. Kaatuneiden muistoa kunnioitettiin saksalaisella sotilaslaululla Ich hatt’ einen Kameraden (Minulla oli toveri). Pauluksen tapaamisessa pitämän puheen on kerrottu koskettaneen syvästi läsnäolleita.
Dresdenin-vuosinaan Paulus suunnitteli kirjoittavansa Stalingradin taistelun historian. Hanke jäi kuitenkin toteutumatta heikentyneen terveyden vuoksi.
Toisen maailmansodan ratkaisevimman taistelun hävinnyt sotamarsalkka kuoli hermostoa rappeuttavaan ALS-tautiin 66-vuotiaana 1. helmikuuta 1957. Hänet haudattiin ensin itäsaksalaisin sotilaallisin kunnianosoituksin Dresdeniin. Myöhemmin hänen uurnansa siirrettiin Baden-Badenin hautausmaalle Länsi-Saksaan puolisonsa viereen.
