110-vuotiaan puoluekokous
Keskusta – yhtenä Suomen vanhimmista peruspuolueista – on alituisen uudistamisen tarpeessa.
Yhdestä asiasta ei kuitenkaan pidä luopua: joka toinen vuosi runsasväkinen puoluekokous lippuineen on ainutlaatuinen poliittinen tapahtuma.
Seinäjoella kokoonnutaan yhteisten aatteellisten leiritulien äärelle. Se innostaa, lisää yhteenkuuluvuutta ja antaa energiaa.
Maakuntien väki evästää puoluejohtoa ja ministereitä maanläheisillä asioilla. Niitä riittää kikyn ja soten jälkeenkin.
Johtovalinnat ovat aina olleet puoluekokouksen kohokohtia. Puoluesihteerin ja varapuheenjohtajien paikoille on tunkua. Kilpailu on myönteistä. Nytkin on mistä valita.
Johtotehtävät ovat kovia ja ajat vaikeita, ehkä vaikeutuviakin. Puoluejohdon tehtävät sitovat ajallisestikin eikä niitä voi eikä saa ottaa astinlautana uusille paikoille.
Ensimmäinen vaativa tehtävä on luoda kunnon edellytykset kuntavaalimenestykselle. Puoluejohdon vastuulla on vauhdittaa ehdokashankintaa, joka yhdessä yleispolitiikan kanssa ratkaisee vaalituloksen.
Voi olla, että kokoomuksen puheenjohtajavaali kerää tuossa viikonvaihteessa suurimman julkisuuden, mutta se ei vähennä omien valintojemme merkitystä raskaan vastuunkantamisen aikoina.
Sitä paitsi listalla on myös oman presidenttiehdokkaan nimeäminen. Vanhas-Matti pääsee virallisestikin pohjustelemaan kampanjaa.
Odotan puoluekokouksemme asettuvan köyhien ja osattomien puolelle.
Seppo Kääriäinen
Puolueen elinvoimaisuus kehkeytyy ensisijaisesti sanomasta: omaperäisyydestä, selkeydestä ja erottuvuudesta. Puolue menestyy, jos kansa kokee sen politiikan tukemisen arvoiseksi.
Odotan puoluekokouksemme paaluttavan selkein vedoin ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjat vakauspolitiikan hengessä, ottavan rohkeasti kantaa alueellisen tasapainon puolesta näinä keskittymishuuman aikoina, pitävän biotalouden lippua ylhäällä, asettuvan köyhien ja osattomien puolelle ja ruotivan koulutuksen suunnitelmat ihmisyyden hengessä.
Suuri virhe tehdään, jos jostain syystä asetuttaisiin myötäilemään ns. megatrendejä vastoin omaa arvomaailmaa. 1960-luvun lopun tapahtumat kertovat sellaisen politiikan teon turmiollisista seurauksista. Erkaantuminen kauas omalta tieltä tai jopa toisten jäljittely kostautuvat.
Keskustalaisella maailmankatsomuksella on kysyntää. Enkä puhu pelkästään Suomen perspektiivistä, vaan laajemmin eurooppalaisesta ja ihmiskunnan vinkkelistä. Nyt on oltava aatteellisesti oma itsensä ja osattava lukea oikein maailman merkit.