Kun amiksesta tehtiin umpikuja
Suomessa on outo tapa keskustella koulutuksesta, sillä me puhumme paljon väärästä asiasta ja liian vähän siitä, mikä oikeasti ratkaisee. Kun huoli koulutustason laskusta nousee, katse kääntyy lähes aina lukioihin: pitäisikö niitä lisätä, helpottaa sisäänpääsyä tai nopeuttaa ylioppilaiden siirtymää korkeakouluihin.
Tilastot kertovat kuitenkin toista. Lukio toimii, se on matemaattinen tosiasia. Kaksi kolmesta lukiolaisesta päätyy seitsemässä vuodessa korkeakouluun, amislaisista alle viidennes, kuten Yle asiasta uutisoi.
Ongelma ei ole lukioissa, vaan siinä, että toiselta suunnalta ei pääse eteenpäin.
Ammatillisesta koulutuksesta korkeakouluun siirtyy alle viidennes opiskelijoista, vaikka halua olisi enemmän. Lähes puolet ammatillisista valmistuneista hakee korkeakouluihin, mutta vain murto-osa pääsee sisään.
Kyse ei ole motivaation puutteesta, vaan rakenteellisesta umpikujasta, joka on rakennettu vuosien varrella valintajärjestelmillä, resurssileikkauksilla ja asenteilla.
Valintakriteerien pitäisi tunnistaa erilaiset osaamiset. Ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen yhteistyötä ammatillisen koulutuksen kanssa pitäisi vahvistaa, ei heikentää.
Opinto-ohjaukseen tarvitaan lisää resursseja. Nuorelle on kerrottava, ettei ammatillinen koulutus sulje ovia ja järjestelmän on myös toimittava tämän lupauksen mukaisesti.
Korkeakoulupaikkoja on lisättävä siellä, missä tarve on suurin. Ei vain kasvukeskuksissa, vaan myös alueilla, joista koulutuksellinen liikkuvuus on perinteisesti ollut heikkoa. Tämä on keskustalainen kysymys, halusimme tai emme.
Jos Suomi haluaa, että puolella nuorista aikuisista on korkeakoulututkinto, ratkaisu ei löydy lukioiden paisuttamisesta. Vaikka kaikki lukiolaiset jatkaisivat korkeakouluihin, se ei riittäisi. Korkeakoulutustavoite saavutetaan vain, jos ammatillisesta koulutuksesta rakennetaan toimiva ja uskottava reitti eteenpäin.
Tämä ei ole amis vastaan lukio -kysymys. Kyse on koulutuksellisesta tasa-arvosta. Eri koulutuspolkujen on johdettava perille, ei päätepysäkille. Nykyisin liian moni tekee 15-vuotiaana valinnan, joka sulkee ovia vuosiksi eteenpäin.
Olen itse tilastollinen harvinaisuus: ammattikoulun käynyt yliopisto-opiskelija. En siksi, että olisin poikkeuksellisen lahjakas tai poikkeuksellisen sitkeä, vaan siksi, että järjestelmä tekee tästä yhdistelmästä harvinaisen.
Tie ei ollut suoraviivainen. Se vaati lisäopintoja, epävarmuutta ja jatkuvaa todistelua siitä, että “kyllä minä pärjään”. Moni ei lähde tälle tielle – ei siksi, etteikö pystyisi, vaan siksi, että reitti on tehty tarpeettoman vaikeaksi.
Kun puhun korkeakoulutuksesta keskustan opiskelijajärjestön puheenjohtajana, puhun myös niiden puolesta, jotka eivät päässeet jatkamaan, vaikka olisivat halunneet. Niiden, jotka jäivät jonoon, luovuttivat tai ohjattiin sivuun. Oma kokemukseni ei ole sankaritarina, vaan varoitus
Sertifioituna pahanilmanlintuna totean jo nyt, että Suomi ei saavuta korkeakoulutustavoitettaan, jos se jatkaa ajattelua, jossa lukio on ratkaisu kaikkeen. Se ei ole. Lukio tekee jo osansa. Ratkaisut ovat tiedossa, rohkeus se vaan puuttuu.
Ratkaisu löytyy sieltä, missä potentiaali on suurin ja esteet korkeimmat: ammatillisesta koulutuksesta.