Piiloleikkiä todellisuuden kanssa – mitä Saksassa tapahtuu?
Sunnuntaina 15.6.2025 Saksassa vietettiin kansallista ”veteraanipäivää” ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Saksa kipuilee historiansa kanssa edelleenkin. ”Veteraaneilla” ei viitattu sotaveteraaneihin, vaan yleensä armeijassa palvelleisiin.
Veteraanipäivä oli osa kampanjointia, jonka tarkoitus on palauttaa puolustusvoimat takaisin ihmisten tietoisuuteen, nostaa puolustusvoimien profiilia ja korostaa armeijan merkitystä. Maan johto tunnistaa tarpeen, mutta kansalaiset eivät vielä siinä määrin, kuin olisi toivottavaa.
Saksassa puolustus ja armeija eivät kuulu kylmän sodan jälkeiseen ajatteluun, jossa USA:lla ja NATO:lla oli merkittävä asema Euroopan ja Saksan puolustuksessa ja Saksa pystyi hiljalleen ”ulkoistamaan” armeijansa. Suuri osa saksalaisia kokee yhteiskunnan tänään yhtä turvalliseksi kuin ennen vuotta 2014.
Perimmäisenä syynä Saksan kehittymiselle pasifistiseksi maaksi on voimakas historian painolasti. Se on täysin toisenlainen kuin Suomessa.
Suomi ja Saksa kuuluivat kumpikin toisen maailmansodan häviäjämaihin, mutta Suomi tavallaan oli voittaja säilyttäessään itsenäisyytensä – ainoana ”Neuvostoliiton etupiiriin” jaetuista maista.
Saksassa diktatuuri kukistui ja taloudellisesti maa nousi raunioista, mutta syyllisyyden ja häpeän tunteet ovat dominoineet jälkipolvien suhdetta isänmaahansa vielä vuosia.
Tähän olen itsekin usein törmännyt – esimerkiksi Suomen itsenäisyyspäivänä 1996 kun kuuntelin (saksalaisen) mieheni kanssa Senaatintorin laidalla Finlandia-hymniä Ylioppilaskunnan laulajien esittämänä. Tunnelma oli harras, ja voimakas isänmaallisuuden tunne, ylpeys Suomesta, väreili ilmassa.
Mieheni sanoi minulle olevansa suomalaisille kateellinen, kun pystymme viettämään tällaista juhlaa – olemaan ylpeitä maastamme ilman, että sitä kukaan paheksuu. Saksassa vastaava ei ollut ajateltavissakaan.
Siitä kymmenen vuotta myöhemmin, kesällä 2006, Saksa otti varovaisen askeleen irti historian kahleista isännöidessään jalkapallon MM-kisoja. ”Kesä-sadun” – ”Sommer-Märchen” – tunnelmassa oli taikaa. Kadut täyttyivät juhlivista jalkapallofaneista. Hävinneetkin iloitsivat. Eri maiden liput liehuivat ja torvet soivat.
Muiden esimerkkiä seuraten saksalaisetkin uskalsivat koristaa autonsa musta-puna-kulta-lipuin ja osoittaa ylpeyttä maansa joukkueen pärjäämisestä. Tämä oli uutta.
Nyt 19 kesää myöhemmin liittokansleri Friedrich Merz on suuren haasteen edessä. Hän on luvannut tehdä Saksan asevoimista Euroopan vahvimman. Mutta suuri osa saksalaisista ei ole edelleenkään siihen valmis.
Osa vastustaa puolustusmäärärahojen korottamista taloudellisista syistä – rahaa tarvittaisiin vanhentuneen infrastruktuurin uusimiseen ja sosiaaliturva- ja eläkejärjestelmän uudistamiseen. Osa ei edelleenkään oikeasti pidä Venäjää uhkana vaan uskoo hyvien Venäjä-suhteiden palautumiseen.
Tästä esimerkkinä on muutaman merkittävän Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen (hallituspuolue) kärkipoliitikon pari päivää sitten julkaisema poliittinen ”manifesti”, jossa vastustetaan puolustusvoimien varustelua ja vaaditaan keskustelunavausta Venäjän kanssa.
Tämän lisäksi osa saksalaista ehkä vain mieluummin ”ummistaa silmänsä”, sillä ajatus sodan uhkasta Euroopassa on ikävä.
Toivotaan, että Merz onnistuu.