Olemmeko me suomalaiset saaneet jo liikaa, kun maamme on maailman paras, ja olemme silti tyytymättömiä ja riitaisia

Talvisodan muistovuoden sopisi opettaa myös tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta – ja jopa poliitikkoja kohtaan. Suomi on maailman parhaita maita kansalaisilleen, monessa suhteessa paras. Tämä on todistettu lukuisin tutkimuksin. Maailman media laukkaakin ihmettelemässä maailman onnellisinta, vapainta ja vakainta valtiota.

Viimeksi tästä muistutti itsenäisyyspäivän aattona Tilastokeskus. Se luetteli pitkän rivin erilaisia kansainvälisiä selvityksiä. Suomi menestyy niissä kaikissa. Suomi jopa tuottaa kokoonsa nähden ”eniten hyvää” ihmiskunnalle.

Itse emme vain tahdo millään tätä hyväksyä. Riitelemme ja torailemme.

Hyvä sijoitus on kuitenkin kaikkien suomalaisten ansiota.

Eivät vain he ole suuria, jotka jäävät niminä historiaan tai ovat julkisuuden lehdillä. Sanotaan, että sota ei yhtä miestä kaipaa, mutta ilman näitä ”yksiä miehiä” sodastakaan ei tulisi yhtään mitään.

Siksi me saamme olla välillä tyytyväisiäkin – vaikka vain itseemme.

Mutta päätöksentekijöitäkin saisimme joskus muistaa hyvin ajatuksin eikä vain riekkuen ja ivaten.

Ne suomalaiset, jotka ovat yhteisiä asioitamme hoitaneet, ovat tehneet työnsä hyvin. Eihän Suomi olisi maailman huippua, jos päätöksentekijämme ja viranhaltijakuntamme eivät olisi parasta ykköslaatua.

Kansallisen itsenäisyyden juhlapäivänä onkin tarpeen antaa tunnustusta myös poliitikoille ja vielä puoluekantaan katsomatta. Suomalaisten hyväksi jokainen heistä työskentelee, vaikka käytännön tavoitteet ovatkin usein erilaiset.

Sitä paitsi olemme itse heidät kansanvaltaisesti valinneet. Olemme saaneet sellaiset päätöksentekijät, jotka olemme halunneet. Ja jos tulos ei jokaista tyydytäkään, on hyvä muistaa, että äänioikeutettuja oli viime vaaleissakin yli 4,2 miljoonaa. Yhden kansalaisen vaikutusvalta ei siis voi ollakaan kovin suuri.

Tämä unohtuu helposti, kun tietokoneen viettelevän ruudun ääressä sommittelemme mielipiteitämme.

Sitä paitsi – käsi sydämelle – tiedämmekö todella niin paljon kuin luulemme? Vai ovatko tärkeimmät tietolähteemme median otsikot, työpaikan kahvipöytäkeskustelut ja vakaa usko omaan ymmärrykseen?

Eihän Suomi olisi maailman huippua, jos päätöksentekijämme ja viranhaltijakuntamme eivät olisi parasta ykköslaatua.

Poliittisten päätöksentekijöiden suurin ansio on siinä, että rauha ja vakaus ovat säilyneet. Ne ovat parasta, mitä valtio voi kansalaisilleen tarjota.

Tämä ajatus saa erityistä voimaa nyt, kun Talvisodan syttymisestä on 80 vuotta.

Silloin yhteinen koettelemus yhdisti suomalaisia tavalla, joka vaikuttaa yhteiskuntaamme yhä. Ideologiset kiistatkin unohtuivat. Talvisodan henkeä ei kannata nyt haikailla – eikä siihen ole syytäkään. Mutta suhteellisuudentajua keskusteluihin sopinee toivoa.

Suomalainen itsenäisyys ei ole ollut suuria sanoja ja lippujen liehuntaa vaan ennen muuta isänmaan arkista rakentamista ja rakastamista.

Yhtä lailla suomalaiset ymmärtävät, että isänmaallisuus ei ole nationalismia.
Suomalaiset eivät ole sen parempia tai huonompia kuin muutkaan ihmiset. Toinen perusajatus on, että maailmamme on yhteinen. Kaikkien kanssa on tultava toimeen. Me suomalaisetkaan emme voi eristäytyä. Sen yrittäminenkin olisi suureksi epäonneksi.

Tämän päivän isänmaallisuuteen kuuluukin, että tiedämme oman paikkamme yhteisellä maapallollamme, josta kaikki ovat vastuussa.

Suomi on vauras maa. Sillä on hallussaan monenlaisia lahjoja. Meillä on tietoja ja taitoja, jotka voivat hyödyttää koko ihmiskuntaa. Siitäkin saamme iloita itsenäisyyspäivänämme.