Puita uuniin ja jäitä hattuun
Puoluekokous ja juhlat ovat takana. Kiitokset järjestäjille ja talkoolaisille ja onnittelut valituille. Kotimatkalla kiteytin omat arvioni kolmeen kohtaan: linja, valinnat, tulevaisuus.
Puheenjohtaja Antti Kaikkosen linja lienee jo kaikille tullut selväksi. Hän korostaa yhdessä tekemisen merkitystä. Tulkitsen tätä kolmella tavalla.
Puheenjohtaja ei päätä asioita ottamatta eri näkemyksiä huomioon. Puoluetyössä pitää osata hyödyntää kaikkien halukkaiden työtä ja osaamista – otetaan kaikki mukaan. Ja kolmanneksi: Suomen kansaa ei pidä jakaa luokkiin, vähemmän ja enemmän arvokkaisiin tai toivottuihin ja ei-toivottuihin.
Kaikkosen keskusta pyrkii tasa-arvoisempaan Suomeen, johon kaikki voivat kokea kuuluvansa.
Kaikkosen linja on keskustalle hyvä linja. Mutta sen viitoittaminen teoiksi maamme rakenteellisten haasteiden ja tällä vuosikymmenellä paisuneen velkapommin hallintaan saamiseksi vaatii puolueelta vielä paljon työtä. Perusta kuitenkin löytyy Tampereen kokouksen hyväksymistä ohjelmista.
Henkilövalintojen ympärille ei syntynyt suurta kuhinaa. Ainoa muutos tapahtui Tuomas Kettusen vapauttaman varapuheenjohtajapaikan täyttämisessä.
Onnittelut Markku Siposelle, hän on tarpeellinen jäsen puoluejohtoon: on tehnyt suurimman osan aikuisiästään työtä politiikan ulkopuolella ja edustaa kokemuksella puolueelle tärkeitä asioita, sivistystä ja vihreää kasvua maalta. Kiittää pitää myös luopunutta Kettusta. Hänestä kuulemme vielä.
Valituiksi tulleilla on miettimistä: puolueella on vain yksi kansanedustaja suuresta kaupungista, Jouni Ovaska, jonka äänisaalis ei nyt valitettavasti riittänyt puoluejohtoon. Valittu puoluejohto on kauden päättyessä ikäjakaumaltaan 40–60 ikävuoden välissä.
Olisi keskustan historian valossa erikoista, ellemme näe vuonna 2028 isompaa rotaatiota. Nuorille syntyy näytön paikka.
Ensi vuoden eduskuntavaaleissa keskustan on tulevaisuutensa kannalta pakko palata valtakunnalliseksi puolueeksi (edustaja myös Helsingistä) ja saada kansanedustaja jokaiseen suureen kaupunkiin ja maakuntakeskukseen. 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa tämä tapahtui periaatteella ”samalla politiikalla koko maassa”.
Puoluekokousuutisoinnissa ja jälkijulkisuudessa nousee kärkeen ennenaikainen haparointi hallituskysymyksessä. Moni politiikan tarkkailija nimesi puheenjohtaja Kaikkosen linjapuheen punamultapuheeksi. Niitäkin löytyy, jotka vaativat puoluetta ”porvarihallitukseen”.
Viisainta on olla nojailematta mihinkään suuntaan ja tehdä töitä oman politiikan ja vaaliohjelman konkretisoimiseksi. Ei Suomen kansaa kiinnosta, onko keskusta hallituksessa, ellei se tiedä, mitä puolueella on sanottavaa ja annettavaa.
Yksikään ehdokas ei tule valituksi sillä perusteella, että keskusta haluaa hallitukseen. Äänestäjä kaipaa konkreettista viestiä elämäänsä koskettavista asioista.
Suomen poliittinen asetelma ja poliittisen keskustan tilanne olisivat koko lailla edukkaammassa asennossa, jos keskusta olisi vuonna 2015 valinnut kokoomuksen asemesta SDP:n – siinä synnytettiin Suomeen blokkipolitiikka – ja jättänyt vuonna 2019 menemättä Rinteen hallitukseen. Eikä tämä ole jälkiviisautta, koska tulin olleeksi tätä mieltä jo etukäteen.
Jälkikäteen viisastuneiden on hyvä nyt pitää kirkkaana mielessä, että menestykseen tähtäävä puolue määrittää itsensä sisältöjen kautta. Kestävä menestys syntyy kansan eikä kabinettien kautta. Puoluetyössä on siis nyt pantava puita uuniin, mutta houkutusten edessä pidettävä pää kylmänä.
Tämä oli viimeinen blogitekstini Suomenmaassa. Kiitän toimitusta ja lukijoiden runsasta palautetta, jatkan muilla foorumeilla Suomenmaan mielipidepalstaa unohtamatta.