Uuden radion riemu 

Pakina

Ostin uuden radion. Tulin siitä iloiseksi. Se palautti mieleeni nuoruuden ja läheltä pitää, etten lähde kujille ajelemaan radio polkupyörän sarvessa soiden. 

Viranomaiset ovat näissä oloissa kehottaneet hankkimaan 72 tunnin hätävaran lisäksi myös paristokäyttöisen radion. Kehotus meni hyvin perille, ne välillä loppuivat kaupoista. 

En ostanut tätä radiota sähkökatkoksen varalta, koska ei tarvinnut.

Pikainen inventaario osoitti että taloudessani on viitisentoista radionvastaanotinta. Mikrofonin, kahvipaketin, autonrenkaan ja grammarin näköiset, muun muassa. Osa toimii paristoilla, väestönsuojelukehotukset tulevat siis perille. 

Ostin parvekeradioksi.

Radio maksoi parikymppiä. Se on tietenkin mono, mutta kiinalaiset ovat tehneet sananmukaisesti soivan pelin. Asemat pysyvät paikoillaan, ei suhinoita. 

Kiinalaiset ovat tehneet sananmukaisesti soivan pelin.

Juhannus lähestyy. Vietän siitä osan samoin kuin yleensä kesäiset viikonloputkin. Parvekkeella. 

Asiaan saattavat kuulua rentouttavat (toki myös lihottavat ja addiktoivat) juomat ja hillitty radionkuuntelu. 

Pois minusta se, että menisin valtava ghettoblaster olalla ja koripallo kainalossa asfaltille pyörimään päälakeni varassa, sadan desibelin säestäessä akrobatiaani. 

Kyhjötän partsilla, kuuntelen Nostalgiaa juonnettujen ohjelmien lähetysaikojen ulkopuolella ja muhin diskoajan muistoissani. Välillä tulee naurahdus, välillä kyynel. 

Volyymia ei nosteta ja parvekelasitkin pitävät huolen siitä, että en ole häiriöksi muille kuin puolisolle. 

Samalla muistan ensimmäistä omaa radiota, siihen aikaan maailman pienintä sarjavalmisteista  matkaradiota, vieläkin tallessa olevaa Philipsiä. Tiedän, että saisin siitä nyt enemmän kuin ostaessani. 

Se mahtui samettitakin taskuun ja vieläkin muistan miten hienoa oli istua Tunturin parhaan  vuosimallin, 1961, päällä ja kuunnella radion harvoja nuorisomusiikkiohjelmia.

Scott Mc Kenzie lauloi San Franciscosta 1967 ja retukenkäinen Clearasilin liikakäyttäjäkin tunsi itsensä kansainväliseksi hipiksi. No, sen verran olinkin asettunut yhteiskunnan ulkopuolelle, että minulla ei ollut radiolupaa. Rikos lienee vanhentunut. 

Vasemmistolaista propagandaa sen ajan radioista tuli, mutta normaali teini kyllä osasi suodattaa. 

Ja joku basilli radioon kuitenkin, tulihan tuota tehtyä vuosikymmeniä. 

Jari Nenonen Jari Nenonen on haminalainen kirjailija ja pakinoitsija. Hän on kirjoittanut Suomenmaahan vuodesta 1977. Nenosen motto on "Ei se niin vakavaa ole”.

Ei kommentteja

Voit kommentoida kirjauduttuasi palveluun. Tarvitset kirjautumiseen Suomenmaa-tunnuksen