Mopoilun tolkku

Pakina

Poliisit olivat tulossa toiselta tehtävältä, mellakkavarusteissa. Matkalle sattui iltaöinen mopomiitti. Pärinä oli kovaa ja häiritsevää, kuten asiaan kuuluu. Poliisit sitten hajottivat porukan ja lähettivät koteihinsa.

Viime viikolla mopojonnen isä esitti Aamulehdessä huolestumisensa, lapset pelästyivät poliisia. Lapset, siis 180-senttiset korstot. Ehkä vähän pitääkin pelästyä.

Mennyt kuuma kesä oli helvetillinen monelle keskustoissa asuville. Mopojen loputon pärinä valvotti ihmisiä.

Sen yleisönosastossa raivoavan ukon muisti on lyhyt. Ihan sama peli hänen nuoruudessaan, tehottomammat mopot vain.

Mopojonnet ymmärtävät, että ei saisi häiritä, mutta kun on 15-vuotias, niin jotenkin kuuluu ränkätä mokomaa korppusahaa.

Aikuisen tehtävä on sietää johonkin rajaan asti. Kun antaa niiden mennä, niin ne menevät.

Kun syöksyy pihalle kädet levällään, hulluimmat astalon kanssa, niin sitten on häiriölle kestotilaus.

Kun nykyiset jonnet kasvavat mopoista ulos, niin perimätietona pikkuveljille, sieltä löytyy hullu äijä, joka tulee ulos kuin käkikellon käki.

Olin oikein ottanut talteen, kuin suuremmankin sankariteon dokumenttina, sakkolapun vuodelta 1966.

15 päiväsakkoa, ”kuljetti moottoripolkupyörää, josta käsi- ja jalkajarru olivat tehottomat ja taustapeili puuttui”.

Siitä peilistä nyt viis, mutta myöhäinen kiitos liikkuvan poliisin partiolle, joka otti jarruttoman mopon pois liikenteestä.

Mopoilu on tietyssä iässä kivaa, haja-asutusalueilla jopa välttämätöntä.

Joukossa tyhmyys tiivistyy. Keulitaan, pärrätään ihmisten ikkunoiden alla. On ajettu kirjastoon sisään, netistä löytyy ruokakaupan läpiajo.

Kovia jätkiä. Nyt. Muutaman vuoden päästä omasta mielestäänkin tyhmiä.

Olen ajanut mopoa 12-vuotiaasta asti, maalla oli vähän sellainen sääntö, että tielläkin sai ajaa, jos yletti.

Olen myös nähnyt koulukaverin tuskissaan keskellä risteystä, linja-autolle ei mopolla pärjää.

Olen osunut paikalle kun ikäiseni on virunut keskellä öistä katua, rattijuopon akan säkättäessä syyttömyyttään.

Olen yrittänyt jarrutella lastenlasten mopointoa, vaikka se heidän ikäänsä kuuluukin. Ehkä ja juuri siksi, että olen 1972 käynyt viemässä kaatopaikalle junan alla murskautuneen mopon.

Sillä ajaneen pikkuveljeni hautajaiset olivat sitten lauantaina.

Jari Nenonen Jari Nenonen on haminalainen kirjailija ja pakinoitsija. Hän on kirjoittanut Suomenmaahan vuodesta 1977. Nenosen motto on "Ei se niin vakavaa ole”.

Ei kommentteja

Voit kommentoida kirjauduttuasi palveluun. Tarvitset kirjautumiseen Suomenmaa-tunnuksen