Näkökulma: Saarikon oranssi vallankumous antaa keskustalle uutta toivoa

Keskusta sai kokoon joukkueen, jolta pelin pitäisi sujua, arvioi toimittaja Pekka Pohjolainen
Keskustan puoluekokous

Perinteinen keskustanvihreä sai ympäri maata hajautetussa Oulun puoluekokouksessa antaa tilaa oranssin eri sävyille.

Puheenjohtajavaaliin ennakkosuosikkina lähtenyt tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikko sai oranssiin sävytetylle, tunnetta ja tulevaisuudenuskoa hehkuneelle kampanjalleen niin paljon nostetta, että se kantoi puoluekokouksessa loppuun asti.

Saarikon kannatus, 1157 ääntä, riitti lopulta vaalin ratkaisemiseen ensimmäisellä kierroksella, vaikkei toinenkaan kauas jäänyt.

Mitään jossiteltavaa tulos ei kuitenkaan jättänyt, ja Saarikko olisi äänestystuloksen valossa joka tapauksessa vienyt myös toisen kierroksen.

Jo vuosikymmenen valtakunnanpolitiikassa vaikuttaneen Saarikon nousua keskustan johtoon on odotettu vuosia.

Yli puoluerajojen arvostettu keskustapoliitikko olisi sadan prosentin varmuudella äänestetty puheenjohtajaksi jo vuosi sitten, mikäli hän olisi asettunut ehdolle Juha Sipilän seuraajaksi Kouvolan ylimääräisessä puoluekokouksessa.

Saarikosta keskusta saa sanavalmiin ja tunneälykkään puheenjohtajan, jolla on harvinainen kyky puhua vaikeatkin asiat ymmärrettäviksi. Valovoimaisempaa poliitikkoa keskustalla ei tällä hetkellä ole kehiin heittää, joten ainakin tie kannatuksen nostoon henkilövaihdosten kautta on toistaiseksi kuljettu loppuun.

Vertailukohtaa puheenjohtajan persoonan ja johtajuuden merkityksestä voi katsella vaikka hallituskumppani SDP:stä. Koronakriisi selittää SDP:n kannatuksen hurjasta noususta osan, mutta ei toki kaikkea.

Muutenkin keskustalla on nyt koossa joukkue, jolta voi odottaa tuloksia ja hyvää yhteispeliä. Uutta verta puolueen johtoon tuovat Saarikon lisäksi uudet varapuheenjohtajat Markus Lohi ja Riikka Pakarinen.

Keskustaelo ensin Antti Rinteen ja sittemmin Sanna Marinin johtamassa keskustavasemmistolaisessa hallituksessa on rankan vaalitappion jälkeen kieltämättä näyttänyt välillä epävakaalta.

Matti Vanhasen siirtyminen kesällä valtiovarainministeriksi tosin vakautti hallitusta jo merkittävästi, ja Saarikon voi odottaa hoitavan loput.

Vaikka Kulmunin puheenjohtajuus loppui lyhyeen, jää hän historian lehdille sotien jälkeisen ajan syvimmän kriisin keskustajohtajana.

Kulmunia ei voi syyttää siitä, että hallitusyhteistyön alkutaipaleesta ei pääministeri Rinteen sekavan johtamisen vuoksi tullut oikein mitään.

Keskustan vaihdatettua pääministerin Marinin hallitus ehti johtaa maata vain pari kuukautta, kun päälle iski pandemia, joka muutti hallituksen käytännössä poikkeusaikojen toimitusministeristöksi.

Kulmunin kohtaloksi koitui kuitenkin esiintymiskoulutuksista leimahtanut jupakka, joka vei keskustajohtajalta edellytykset jatkaa ministerinä.

Ministerieron jälkeen moni eturivin keskustalainen hämmästyi Kulmunin ilmoitettua halustaan jatkaa silti keskustan johdossa. Ilmoitusta seurasi sekava kesäkuun viikonloppu, jolloin kukaan ei tuntunut tietävän, mitä keskustassa oikein on meneillään. Keskustan hallituksesta lähdöstäkin huhuttiin.

Monen silmissä Kulmunin mahdollisuudet jatkaa olivat kuitenkin menneet. Suurehkon hallituspuolueen johtaminen hallituksen ulkopuolelta ei ole pidemmän päälle toimiva ratkaisu.

Jouduttuaan haastetuksi Kulmuni yritti turvata asemansa  tukeutumalla keskustan syviin riveihin. Kulmuni ei yrittänytkään lähteä kilpailemaan Saarikon kanssa tämän vahvuuksilla, pullantuoksuisella tunteiden ja tulevaisuudenuskon valannalla.

Kampanjareseptiin sisältyi pari ruokalusikallista klassista keskustalaista aluepolitiikkaa, hyppysellinen EU-kriittisyyttä, tujaus tahtopolitiikkaa ja ripaus oppositiomielialaa. Se puri hyvin siihen osaan keskustalaisia, jonka korvaan Saarikon duurisoinnut särähtivät.

Oman persoonansa ja vahvuuksiensa puitteissa Kulmuni teki hyvän kampanjan. Pääministeri Marinin luonnehdinnan ”maanvaiva” hän käänsi edukseen oivallisesti vielä puoluekokouksen esittelypuheessaan.

Keskustan riveistä löytyikin vielä iso joukko niitä, joiden mielestä Kulmuni olisi ansainnut vielä näytön paikan ja mahdollisuuden viedä puolue kuntavaaleihin.

Yhden virheen Kulmuni kuitenkin paikastaan kamppaillessaan teki. Kun hän ei pystynyt sulattamaan ollenkaan Saarikon ilmoittautumista kisaan ja näytti sen myös avoimesti, kampanjaan tarttui negatiivinen ilme.

Kun otsikoita paneelien hyytävästä tunnelmasta alkoi näkyä yhä enemmän, voittavan, nousujohteisen kampanjan rakentaminen kävi toivottomaksi.

Uudella keskustajohtajalla Saarikolla on joka tapauksessa työtä puolueensa kokoamisessa ja luottamuksen rakentamisessa poikkeuksellisen puheenjohtajavaihdoksen jälkeen.

Urakka ei ole niitä helpoimpia, mutta jos Saarikon ”oranssiliike” saa tuulta purjeisiin, kevään kuntavaaleissa voi odottaa käännettä parempaan.

Pekka Pohjolainen Toimittaja