Maataloutemme on palaamassa kangasmaille
Suomalainen Tiedeakatemia viivoitti kesäkuussa 2010 energiakarttaamme perussuunnan. Turve ei ole uusiutuvaa energiaa; turve ja kivihiili ovat ympäristön kannalta samanarvoisia, kertakäyttöisiä, hiilidioksidia päästäviä polttoaineita.
Kymmenen vuoden välivaiheessa ajattelimme, että voimme silti nostaa turvetta soiltamme hallitusti.
Meidän on vain hoidettava ympäristöasiat kestävin periaattein. Suojelusoihin emme kajoa. Hyväksymme turpeen vain jo ojitetuilta soilta. Ja maksamme polttoturpeesta mukisematta saman ilmastosakon kuin kivihiilestäkin.
Ajattelun takana oli maatalouden tulevaisuus. Meidän on varauduttava tällä vuosisadalla siihen, että myös Suomessa tarvitaan lisää peltoa ruoan tuotantoon. Viestin siihen antoi YK:n syksyn 2009 ruokakokous.
Ihmiskunnan väkiluku kasvoi 1900-luvun, ja vääjäämättä se kasvaa ainakin seuraavat puoli vuosisataa. Vuonna 2050 mennessä meitä on maapallolla yhdeksän miljardia. Me tarvitsemme ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.
Lisää viljelymaata on raivattava kaikkialla maailmassa. Näin tapahtuu etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on riittävä luonnonvara.
Ihmiskunnan tärkeintä ruokaa on vilja. Ihmiskunta tarvitsee vuoteen 2050 mennessä viljapeltoa pyöreästi puolet enemmän kuin nyt.
YK:n ruoantuotannon kehikossa Suomen lisäviljan ala tarkoittaa tällä vuosisadalla noin 500 000 hehtaaria. Osa siitä olisi saatu kesannoista ja ympäristönhoidon pelloista.
Mutta mistä muualta lisäpeltoa olisi tullut? Mistäpä muualta kuin tasaisilta suolakeuksilta, 2000-luvun turvesuon pohjilta.
Turveurakoitsijan jäljiltä suonpohja on valmis viljelyyn. Siinä kasvaa aluksi parhaiten vahvajuurinen kaura. Silti Etelä-Suomen suonpohjat olisi viljelty vehnälle aina niin pohjoiseen kuin vehnä lämmenneessä ilmastossa tuleentuu.
Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK:n julkaisi heinäkuussa 2020 maatalouden ilmastotiekarttansa. Se käänsi peltojen ruoantuotannon ajattelun uuteen suuntaan.
Etenkään viljakasvien suoviljelyä ei tulisi ilmastosyistä enää jatkaa. Ainakaan uutta, vuosittain kynnettävää viljapeltoa ei suomaille tulisi enää avata. Nykyisillä suopelloilla viljely voisi kyllä jatkua, mutta toistaiseksi vain monivuotisina nurmina karjataloudelle.
Turvetuotannolta vapautuvia suopohjia ei voi enää laskea tuleviksi viljamaiksi. Turpeen jättösuot on luontaisin metsittää.
Koko peltoalastamme (2,3 miljoonaa hehtaaria) suopeltoja on 11 prosenttia eli noin 250 000 hehtaaria. Jos haluamme pitää ruoantuotantoamme jatkossa nykytasollaan, uutta peltoa on raivattava kivennäismaan metsiin saman verran kuin peltoja soilla suljetaan.
Jos haluamme pysyä YK:n ruoan tuotannon kehikossa, kivennäismaan metsiä on raivattava jatkossa mittavasti, vähintään puoli miljoonaa hehtaaria.
Tänään kangasmaan raivaus tapahtuu järeällä nelivedon traktorilla ja siihen kytketyllä kantojyrsimellä. Koneellinen pellonraivaus on luontevinta kivettömillä hieta-, hiesu- ja savimaille. Irtokiviäkin sisältävien soramaiden jyrsiminen on työläämpää.
Kivettömät kangasmaat ovat hyväkasvuisia kuusikoita. Ne ovat myös vahvoja hiilen nieluvarastoja. Etelä- ja Keski-Suomen kasvuisien kuusikkomaiden mittava raivaaminen ruoan tuotannon pelloiksi herättänee kommentteja niin ilmastoväen kuin metsäteollisuuden suunnasta.
Mutta halunnemme seurata YK:n ruoantuotannon tiekarttaa. Sen olemme velkaa nälkää näkevälle maailmalle. Maataloutemme on palaamassa kangasmaille.
Veli Pohjonen
Maatalous- ja metsätieteiden tohtori
Kuusamo