Energiakriisistä raaka-ainekriisiin?
Yksi Venäjän julman sodan ikävistä seurauksista Euroopassa on energiakriisi.
EU oli jo ennen sodan alkua tehnyt kunnianhimoiset suunnitelmat ”vihreän siirtymän” toteuttamiseksi eli päästöjen vähentämiseksi ja askeleeksi kohti hiilineutraaliutta. Nyt hallittu polku tavoitteeseen uhkaa hukkua.
Fossiilisten nopeasti uusiutuvilla korvaamisen tielle on noussut monia uusia uhkia.
Maailmanpolitiikan kriisiytyessä monien päästöttömien energiamuotojen ja uutta teknologiaa hyödyntävien alojen tuotantoketjuissa tarvittavien raaka-aineiden saanti on vaikeutumassa.
Tästä karua kieltä puhuu EU:n komission raportti vuodelta 2020 ”Kriittisistä raaka-aineista” ja valiokuntani siitä viime vuonna valmistama raportti.
EU on määritellyt 30 meille tärkeää raaka-ainetta, maametallia, kriittiseksi niiden saatavuuteen liittyvien riskien perusteella.
Näistä 23 raaka-aineen tuottajana Kiina kuuluu maailman kolmen suurimman tuottajan joukkoon ja on 14:n raaka-aineen kohdalla maailman suurin. Riippuvuutemme Kiinasta on järkyttävän suuri.
Kriittisiä raaka-aineita ovat mm. germanium (optiset kuidut), gallium (puolijohteet), indium (litteät näytöt), niobium (useat huipputeknologian alat) .
Monet kriittisistä raaka-aineista tuotetaan epävakaissa maissa.
Ihmisoikeuksien ja työolosuhteiden normien rikkominen sekä kaivostoiminnan ja malmien jatkojalostuksen aiheuttamat vauriot ympäristölle ovat useissa maissa suuret.
Euroopan energiasiirtymä nojaa valtaosaltaan sähköön ja sen tuottamiseen tuuli- ja aurinkovoiman valtavalla lisäämisellä.
Tuulienergian keskeisistä komponentteista EU tuottaa 1–2 prosenttia. Aurinkopaneelien koko tuotantoketjusta Kiina hallitsee 80 prosenttia.
Rinnan vihreän siirtymän EU pyrkii ottamaan myös suuren ”digiloikan”. Siinäkin onnistuminen riippuu 30 kriittisestä raaka-aineesta. Puolijohteissa EU:n osuus on noin 3 prosenttia. Robotiikkaan liittyvissä raaka-aineissa 1–2 prosenttia.
EU:lla on kiire vahvistaa omaa strategista riippumattomuuttaan myös raaka-ainepolitiikassa.
Eurooppa on siis tilanteessa, jossa energiakriisin ohella meitä uhkaa kriittisiksi luettavien uusiutumattomien raaka-aineiden kriisi.
Kriisin realisoitumiseksi voi riittää jo yksikin uusi ikävä muutos maailmanpolitiikassa.
EU:lla on kiire vahvistaa omaa strategista riippumattomuuttaan myös raaka-ainepolitiikassa. Komissio on lupaillut uutta lainsäädäntöä alalle mahdollisesti jo tulevana syksynä.
Mutta mitä ja mihin tässä asiassa voidaan vaikuttaa eurooppalaisella lainsäädännöllä? Moneen.
Yksi keskeisistä toimista on kierrätys. Sillä ei tietystikään voida vastata näiden raaka-aineiden kysynnän jopa monikymmenkertaiseen kasvuun.
Mutta paljon kierrätyksen organisointi on EU:ssa vielä lapsenkengissä.
Jossain määrin pulmaa voidaan helpottaa myös uusiutuvilla, erityisesti puupohjaisilla raaka-aineilla, joilla voidaan korvata tiettyjä metalleja.
Toki EU voi edelleen parantaa EU:n ulkopuolelta tulevien hankintaketjujen toimivuutta.
Asiaa auttaa myös satsaaminen alan tutkimukseen. Edellä sanotut ovat välttämättömiä, mutteivät riittäviä toimia kriittisten raaka-aineiden suuren ongelman voittamisessa.
EU:n on itse kyettävä lisäämään kestävää kaivostoimintaa. Potentiaalia on erityisesti Pohjolassa, mutta myös muualla unionissa.
Ajatus siitä, että tuottakoon ja osin jalostakootkin muut maailman maat taloutemme ja teknologiamme kannalta välttämättömät raaka-aineet ja komponentit on itsekäs ja epäeettinen.
Se siirtäisi samalla osan päästöistä, joita aiheutamme, muun maailman kontolle.
Suomi voi ja meidän pitää olla johtava maa EU:ssa oman kestävän kaivostoiminnan puolestapuhujana.
Suomen on syytä kuitenkin huolehti tiukasta alan ympäristölainsäädännöstä ja kaivostoimintaa koskevasta lainsäädännöstä.
Joidenkin epäonnistumisten jälkeen meillä on jo nyt osoittaa alalla myös onnistumisia. Terrafamen akkuraaka-aineiden tuotanto ja jalostus kertoo tästä.