Onko kenellä vastauksia?
Olen pohtinut viime aikoina politiikan tekotapoja. Vanhakantaisesti voisi ajatella, että politiikan prosessikaavio menee suunnilleen seuraavasti: Poliittisen ohjelman luominen – ehdokashankinta – ohjelmasta ja ehdokkaista päättäminen – ohjelman esittely ihmisille – vaalit – ohjelman toteutus.
Aikamme haastaa tuota vanhaa kaavaa. Puhutaan ehdokashankinnan ja vaalitoiminnan suhteen jatkuvan vaalityön tarpeesta.
Mitä tuo jatkuva työ sitten käytännössä on? Eikö se käytännössä ole vuoropuhelun lisäämistä? Väitän, että aidon vuoropuhelun tarve vaalien välissä on korostunut.
Turhan usein olen huomannut, ettei aitoa vuoropuhelua synny. Aitoa vuoropuhelua ei minusta ole se, että joku paasaa kymmenen minuuttia yksin ja muut kuuntelevat ja lopuksi saattaa olla aikaa jollekin kysymykselle, jos hyvin käy.
Monet keskustalaiset päättäjät tuntuvat olevan perhe-elämässään, työ- ja luottamustehtävissään niin kiireisiä, etteivät he ennätä jutella naapurinsa kanssa, saati osallistua huoltoasemien, kahviloiden ja eri somekanavien kyläparlamentteihin.
Luonnollista vuoropuhelua yritetään korvata hallinnollisesti instituutionalistamalla. Päättäjillä on käytössään erilaisin kyselyjen tuloksia, joista ilmenee ihmisten ajatuksia käsiteltävään asiaan. Sitra lähestyy osallisuuden ja vaikuttamisen teemoja toistuvasti teknologiaan turvautuen.
Olen tässä kohtaa täysin hävytön – en suostu häpeämään yhtään sitä, että loin vaikuttamisen kanavan ja annoin ihmisille mahdollisuuden yhteiseen ääneen.
Tein kansalaisadressin 14.4.2023. Adressi koski Pohjois-Karjalan sosiaali- ja terveyspalvelujen palveluverkkoa.
Adressilla haluttiin turvata jokaisessa Pohjois-Karjalan kunnassa ja Joensuun pitäjissä sosiaali- ja terveyspalvelut niin, ettei ihmisten lähipalvelut ja ihmisten perustuslaillinen yhdenvertaisuus kohtuuttomasti vaarannu. Adressi keräsi taakseen kuukaudessa 9240 nimeä.
Luovutimme adressin aluevaltuuston kokouksen yhteydessä 16.5.2023. Sain osakseni hiukan kritiikkiä menettelytavasta.
Osan mielestä tein väärin kun aluevaltuutetun roolissa keräsin kansalaisadressiin nimiä. Olen tässä kohtaa täysin hävytön – en suostu häpeämään yhtään sitä, että loin vaikuttamisen kanavan ja annoin ihmisille mahdollisuuden yhteiseen ääneen.
Usein keskustan tapahtumissa tilaisuuden juontaja tai puheenjohtaja on kysynyt: ”Onko yleisöllä kysymyksiä?”
Yleisö-esiintyjä-asetelma rakentaa jo sisälleen lähtökohtaisen haasteen aidon vuoropuhelun synnylle. Viattoman kuuloinen lause sisältää myös arvolatauksen siitä, että puhujalla on paremmat tiedolliset valmiudet kuin mitä hänen kuulijoillaan.
Kysymyksiä oleellisempia ovat vastaukset. Harvoin kuulee tilaisuuksissa kysymystä: ”Onko kenellä mitä vastauksia?”
Sama ilmiö on aistittavissa toisinaan myös kokouksissa, joissa ylhäältä annettua virkamiesten liturgian luoman harmonian rikkoo se, jos joku luottamushenkilöjoukosta menee ja kyseenalaistaa kaiken riitasointuisella vastaesityksellään.
Omassa pohdinnassa olen tullut siihen tulokseen, että ehkä keskustalaiseen politiikan tekotapaan on kertynyt liikaa karstaa edustuksellisuudesta.
Seppo Kääriäinen esitteli väitöskirjassaan maalaisliitto-keskustan neljä puolueen sisäistä fraktiota: alkiolaisuus, kalliolaisuus, sunilalaisuus ja pykäläläisyys.
Olen miettinyt sitä, että entä jos tämä aika ei ole sellainen kuin mitä kuvittelemme tai haluaisimme sen olevan?
Omassa pohdinnassa olen tullut siihen tulokseen, että ehkä keskustalaiseen politiikan tekotapaan on kertynyt liikaa karstaa edustuksellisuudesta.
Haluamme ensisijaisesti parantaa maailmaa alkiolaisittain ja rakentaa siltoja neuvotellen kalliolaisittain. Konsensushakuinen halu paaluttaa kompromissien varaan yhteistyön siltoja on hiljalleen alistanut rehevän tahtopolitiikan alleen.
Muistan yhden poliittisen väittelyn vuosien takaa. Kuulin keskustelussa väittämän minkä periaatteessa hyväksyin, mutta minkä käytännössä näin hiukan haasteelliseksi toteuttaa.
Lähdin argumentoimaan ”Aivan. Kyllä. Periaatteessa näen asian noin, mutta kun.” Tuossa kohtaa sain vastapuolelta tiukan vastauksen: ”Ei mitään, mutta kun.”
Yritin uudelleen lähestyä asiaa hiukan toista kautta ja jälleen vastapuoleltani tuli sama vastaus: ”Ei mitään, mutta kun.”
Sunilalaisuus ja pykäläläisyys edustavat minulle tahtopolitiikkaa. Politiikka on pitkälti myös tahdon asia. Minun tuohon keskusteluun tarjoama ”Kyllä. Periaatteessa näen asian noin, mutta kun” ei ilmennä tahtopolitiikkaa.
Sananparressa on sisäänrakennettuna poliittisen venkoilun mahdollistava ”ei ehkä kuitenkaan” -kääntöpuoli. Ehkä tuo ”, mutta kun” kuvastaa hiukan myös Suomen Keskustan tilaa.
Ehkä hiukan tahtomattamme luomme myös keskustassa omia merkityksellisyyden tasoja politiikan toiminta-alustoille.
Kenties huoltoasemien kahvipöydät, kansalaisadressit, tiktokit ja kunnan Facebookin keskusteluyhteisöt koetaan vaikuttamisen kanavina hiukan väärinä suhteessa vaikkapa viralliseen kuulemistilaisuuteen tai vaikuttamiskyselyyn.
Tämän kirjoituksen avulla yritin luoda hiukan uusia ajatuksen lastuja iänikuisilta tuntuviin kaupunki–maaseutu, vasemmisto–oikeisto, konservatiivi–liberaali ja hallitus–oppositio asetelmiin.