Väyrysen vuodet olivat keskustalle vaikeita — luopumispäätös oli puoluehistorian mukaan kiistatta palvelus puolueelle
Keskustapuolue oli syksyllä 1981 uuden edessä. Presidentti Urho Kekkonen oli joutunut eroamaan virastaan ja tuuraajana toimi huippusuosittu pääministeri, SDP:n Mauno Koivisto.
Puolue oli ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin täysin omillaan, ilman presidentin tuomaa tuulensuojaa. Pitkään käyty linjataistelu oli saavuttamassa huipentumansa: tarjottaisiinko Kekkosen seuraajaksi Ahti Karjalaista vai Johannes Virolaista?
Puheenjohtaja Paavo Väyrysen suosikki tehtävään oli Suomen Pankin pääjohtajana toiminut Karjalainen. Marraskuussa Kuopion puoluekokouksessa keskustapuolueen myyttinen kenttä näytti kuitenkin mahtinsa ja valitsi ehdokkaakseen Virolaisen.
Tästä tukalasta tilanteesta alkaa tänään ilmestyvä keskustan puoluehistorian kuudes osa. Tohtori Kati Katajiston kirjoittama tuhti teos on saanut nimekseen Väyrysen ja Kääriäisen korkean profiilin aika 1981–1991.
Katajiston mukaan keskustapuolue oli Kuopion puoluekokouksen jäljiltä pahasti jakautunut. Kenttä oli näyttänyt puoluejohdolle, ettei sitä määräillä.
Väyrynen vetosi, ettei puolueessa saisi kokouksen jälkeen olla enää Karjalaisen ja Virolaisen kannattajia, vaan ”puolueen hyväksi uhrautuvaa työtä tekeviä kelpo keskustalaisia”. Osa epäili silti puoluejohdon kampeavan Karjalaista mukaan presidenttikisaan mustana hevosena.
Kuin ihmeen kaupalla puolue sai koottua joukkonsa mallikkaaseen vaalikampanjaan. Virolainen ilmoitti jatkavansa Kekkosen ulkopoliittisella linjalla.
Myös puheenjohtaja Väyrynen kiersi vaalitilaisuuksia ahkerasti. Ennen viimeistä televisiotenttiä Väyrynen lupasi, ettei keskustapuolue toisi mustaa hevosta äänestykseen.
Presidentinvaalit päättyivät Koiviston selvään voittoon. Vallan painopiste siirtyi SDP:lle, joka näytti keskustapuolueelle kaapin paikan pakottamalla Väyrysen lähtemään hallituksesta.
Demarijohtaja Kalevi Sorsa rohmusi Koiviston tuella ulkoministerin salkun itselleen.
– Väyrysen röyhkeydelle pitää jossakin kohtaa panna piste, muuten hän ei opi valtiomieheksi koskaan, Sorsa uhosi SDP:n puoluetoimikunnan kokouksessa.
Ulkoministerin paikan menetys oli keskustapuolueelle nöyryytys, mutta Katajiston mukaan se tiivisti rivejä puolueen sisällä. Väyrynen ja puoluesihteeri Seppo Kääriäinen ehtivät nyt keskittyä puolueen sisäisiin asioihin.
Kaksikko valitsi toimintalinjakseen niin sanotun korkean profiilin strategian. Kekkosen vuosina keskustapuolue oli joutunut vastuullisen valtionhoitajapuolueen asemaan, mutta nyt oli aika nostaa omat tavoitteet näkyvästi esiin ja haastaa SDP sekä kokoomus.
Väyrynen ja Kääriäinen uudistivat puolueen aatetta ja vahvistivat järjestötoimintaa. Taitava peliliike puoluejohdolta oli myös Liberaalisen Kansanpuolueen liittäminen keskustapuolueeseen.
Katajiston mukaan operaatio pelasti keskustapuolueen tappiolta vuoden 1983 eduskuntavaaleissa. Kelvollisen tuloksen tehnyt puolue pääsi SDP:n kumppaniksi hallitukseen ja Väyrynen sai ulkoministerin salkun takaisin.
Puolustusministeriksi nimitettiin vastoin Väyrysen tahtoa Virolaisen kannattajiin lukeutunut Veikko Pihlajamäki. Tämä oli kirjan mukaan K- ja V-linjojen viimeinen taisto.
Hallituksessa keskustapuolue onnistui ajamaan läpi vuosikymmenten mittaisen tavoitteensa kotihoidontuesta, mikä jäi punamullan viimeiseksi suureksi sosiaalipoliittiseksi uudistukseksi.
Seesteisemmän kauden jälkeen vuosikymmenen puolivälissä alkoi rytistä. Katajiston mukaan Väyrynen ryhtyi ohjaamaan puolueen poliittista linjaa yhä omavaltaisemmin.
Katajisto osoittaa tutkimuksessaan, että Väyrynen teki useita merkittäviä päätöksiä ja linjanvetoja puolue-elimiä kuulematta. Kokoomuksen ja teollisuusjohtajien kanssa syksyllä 1986 solmitusta kassakaappisopimuksesta ei tiennyt edes Kääriäinen, puoluehallituksen työvaliokunnasta puhumattakaan.
Myös Väyrysen räväkät lausunnot esimerkiksi idänkaupan ongelmista ja työttömyysturvan leikkaamisesta tulivat puolueväelle yllätyksinä. Monien mielestä Väyrynen käänsi puolueen kurssia liiaksi oikealle, kun taas kentän enemmistö olisi halunnut pysytellä köyhän asialla.
Historiikin mukaan kenttä suhtautui Väyrysen toimintaan hämmästyttävän pitkämielisesti. Esimerkiksi syksyllä 1987 se osoitti tukensa kerääntymällä 9000 jäsenen voimin suurkokoukseen Ouluun.
Katajisto tulkitsee, että puolueen selviämisen ja yhtenäisyyden mahdollistamiseksi kenttäväki katsoi joitain asioita läpi sormien – omaa venettä ei haluttu keikuttaa. Myös Väyrysen ehdokkuus vuoden 1988 presidentinvaaleissa suojeli häntä kritiikiltä.
Kassakaappisopimuksen paljastuttua presidentti Koivisto runnoi läpi kokoomuksen ja SDP:n sinipunahallituksen. Sen politiikka oli niin surkeaa, että keskustan oli helppo kasvaa korkoa oppositiossa.
Väyrysen henkilökohtainen julkisuuskuva oli kuitenkin pohjalukemissa ja välit Koivistoon poikki. Siksi Väyrysen maaliskuussa 1990 tekemä ilmoitus luopua keskustan puheenjohtajuudesta oli Katajiston mukaan kiistatta palvelus puolueelle.
Väyrynen oli ottanut nokkiinsa, kun NKL:n puheenjohtaja Olli Rehn ilmoitti haastavansa hänet Porin puoluekokouksessa.
– Olli kusi kintuille, Väyrynen oli kirjan mukaan äksyillyt.
Porissa puoluejohtoon äänestettiin Esko Aho. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin keskustalla oli puheenjohtaja, joka ei ollut ryvettynyt linjakiistoissa.
Väyrysen vuosikymmen saattaa olla osalle keskustalaisista tuskallista muistella. Kaikki eivät jakaneet puheenjohtajan näkemyksiä asioista tai ainakaan allekirjoittaneet hänen toimintatapojaan.
Lisäksi Väyrysen myöhempi toiminta ei voi olla vaikuttamatta siihen, mitä hänen valtakaudestaan nykyisin ajatellaan.
Keskustan historiatoimikunnalta olikin oikea ratkaisu antaa puoluehistoria ulkopuolisen ammattilaisen kirjoitettavaksi. Tutkimus on historiatieteen kriteerien mukaisesti tehty ja muiden tutkijoiden vertaisarvioima.
Katajisto toteaa kirjan esipuheessa puolivakavissaan, että keskustapuolueen historiasta on vähintään 300 000 erilaista näkemystä – sen verran puolueella oli jäseniä 1980-luvun alussa.
Vuonna 1974 syntynyt Katajisto ei ollut yksi heistä, vaan hän on muodostanut kokonaistulkintansa tapahtumista tutkimalla arkistoja ja haastattelemalla aikalaisia, myös Väyrystä.
Katajisto ei käsittele Väyrystä kirjassa silkkihansikkain, mutta ei myöskään nuiji tätä maan rakoon.
Väyrynen oli puheenjohtajana epäilemättä älykäs. Hänen visionsa luonnonmukaisesta tietoyhteiskunnasta vastasi ajan haasteisiin, ja talousongelmien vakavuuteen hän havahtui monia muita aiemmin.
Mediassa Väyrystä riepoteltiin ja pilkattiin armotta. Katajisto pitää ironisena, että Väyrynen leimattiin julkisuudessa suomettumisen symboliksi, vaikka juuri hän lopulta mursi idänkortin käytön keskustapuolueessa elokuussa 1984.
Kirjan mukaan Väyrysen heikkouksia olivat hänen omavaltaiset toimintatapansa ja kuuroutensa kritiikille. Suomenmaan entisen päätoimittajan Seppo Niemelän sanoin Väyrynen kärsi ajoittain sosiaalisen vaiston puutteesta.
– Toimintatyylillään Väyrynen teki itse itsestään pahimman vihollisensa, Katajisto arvioi.
Kati Katajisto: Väyrysen ja Kääriäisen korkean profiilin aika 1981–1991. Keskustan historia 6. SKS, 576.