Väyrynen toistaa Vennamon temppuja
Keskustan historia tuntee tärkeiden poliitikkojen dramaattisia eroja puolueesta: ensimmäinen puheenjohtaja Otto Karhi 1908, Ahti Karjalainen 1983. Syy oli molemmilla henkilökohtainen loukkaantuminen, vähän aiheestakin.
Vakavin oli Veikko Vennamon lähtö 1959.
Paavo Väyrysen temppuilussa on paljon samaa kuin Vennamolla.
Molemmat tekivät puolueelle suuria palveluksia ja kohtasivat mielestään kiittämättömyyttä. Toista ei valittu puheenjohtajaksi, toinen ei päässyt ministeriksi. Oma selitys on puolueen sekä sisä- että ulkopolitiikassa väärä, Alkion unohtanut linja.
Puolueen reaktiot 50-luvulla ja nyt muistuttavat toisiaan. Silloinkin oli sekä pikaisen ulosheiton että sovittelujen kannattajia. Jälkimmäisiä olivat jotkut vanhemmat valtiopäivämiehet, kuten Viljami Kalliokoski.
Sovitteluja ei yritetty, ja kai ne turhia olisivat olleetkin. Vennamo halusi tulla erotetuksi, mutta joutui lopulta eroamaan itse.
Hän perusti oman puolueen ja oli ensin sen ainoa kansanedustaja, oppositiossa sekä hallitusta että oppositiota vastaan. Presidenttiehdokkuus lisäsi kannatusta. SMP sai 1970 eduskuntaan 18 paikkaa. Keskustapuolue menetti 15.
Heräsi vilkas keskustelu. Huomattiin, että kaikki kritiikki ei ollut perusteetonta. Havainto näkyi ohjelmissa ja politiikassa.
Paavo pyrkii taas puheenjohtajaksi, ”pelastaakseen” puolueen.
Juha Sipilä ilmoitti olevansa valmis rehtiin kilpaan. Suomenmaan pääkirjoitus vaati heti estämään ehdokkuuden. Olen enemmän Sipilän linjalla.
Jos Väyrynen tahtoo kiertää maakuntia esittämässä kritiikkiä ja vaihtoehtoja, niin mikäpä siinä. Pääministeri ei tietenkään ehdi kovin moneen kohtaamiseen, mutta onhan yhteisesti sovitulla linjalla muitakin pystyviä puolustajia.
Entä jos järjestettäisiin avoimia tilaisuuksia, joissa Väyrynen kohtaisi maakunnissa kansanedustajia? Niissä vertailtaisiin argumentteja. Koko puolueen politiikanhan Väyrynen haastaa.
Keskusteluissa selviäisi haastajan uskottavuus. Ei kai maaseudusta ja maakunnista huolta kantava tahdo puolueen sulkeutuvan hallitusten ulkopuolelle, kuten vaikkapa euroeron vaatiminen tekisi. Eikä menneiden virheiden ja vääryyksien muistelu tämän päivän murheissa auta.
Keskusteluista saataisiin kenties myös aineksia eduskuntavaaliohjelmaan, jolla tavoitellaan jatkoa pääministeripuolueena. Mediaakin ne kiinnostaisivat.
Ei kai kukaan tosissaan usko Väyrysen puheenjohtajaäänestystä voittavan. Miksi siis tällainen tohina estää ehdokkuus jo ennen puoluekokousta? Hölmöhän se on, mutta eipä viisaalta vaikuta lähtö käräjäkierroksellekaan.
Seppo Kääriäinen varoitti sivuuttamasta äskeistä tappiota olankohautuksella. Varotus on paikallaan. Historian huonoin tulos ei selity vain Niinistöllä, eikä Väyrysen ulosheitto tuo yhtään lisä-ääntä.
En pidä viisaana puoluehallituksen viimeviikkoisen pikakokouksen päätöksiä – ja kuinka niitä pantaisiin toimeenkaan?
Onneksi puheenjohtaja pitää ovea raollaan järkiratkaisulle.
Kirjoittaja on professori ja filosofian tohtori.
