Lukijalta: Itseluottamuksen puute omiin kykyihin – yksi koulumenestyksen jarru
Koulu ja koulutus ovat olleet lukuisille suomalaisille sosiaalisen kohoamisen väylä. Se on ollut vahvasti peruskoulun ansiota.
Nyt kuitenkin Pisa-tutkimukset antavat aihetta huoleen: suomalaisten paras neljännes on lähempänä vasta huippumaiden toiseksi parasta neljännestä. Löytyyköhän sille selitystä oppilaiden itseluottamuksesta ja luokkahuoneiden tapahtumista?
Silmiini osui lehtileike (HS 29.5.2025) nimimerkillä ”opettaja”. Hän kertoi kohtaavansa joka päivä oppilaita, joita koulu ei kiinnosta. Hän piti tärkeänä, että heitä tuetaan, mutta kyseli keinoja, jotka auttavat myös lahjakkaita saavuttamaan edellytystensä mukaiset oppimistulokset.
Nimimerkkiopettaja ei pitänyt tasa-arvoisena sitä, että koulujärjestelmämme käyttää valtavan määrän resursseja oppilaisiin, jotka eivät tee mitään, ellei joku vahdi vieressä, kun ”samaan aikaan oppilaat, jotka pystyisivät parempaan, jäävät oman onnensa nojaan.”
Jotain isompaa ”tarttis” tehdä, jotta eri tavoilla oppivat kohtaisivat pedagogiikan, jolla joka ikisen potentiaali pääsisi loistamaan. Ehkä mahdotonta suurissa monitasoisissa opetusryhmissä?
Sopiva oppimisen tapa ja tyyli yhdelle oppilaalle löytyy esimerkiksi tukiopetuksessa tai kotiopettajan avulla. Antiikin aikana Sokrates opetti Platonia, Platon Aristotelesta, ja Aristoteles Aleksanteri Suurta. Ehkä myös vahti vieressä avaa joitakin oppimisen solmuja.
Jenni Laurell havaitsi väitöstutkimuksessaan, että esimerkiksi lapsena saadut kehut vaikuttivat siihen, miten nuori näkee itsensä.
Laurell toteaa, että jos nuoret eivät usko, että älykkyyttä, luovuutta ja lahjakkuutta voi kehittää, he eivät käytä koko potentiaaliaan. Jos yläkoululaiset eivät usko näiden ominaisuuksien kehittymiseen, se näkyy heidän arvosanoissaan. Heihin tulisi valaa uskoa harjoittelun ja sinnikkään yrittämisen merkitykseen (Opettaja 10/2026).
Oppilaiden joukossa on aina ollut alisuoriutujia, oppimisasenteillaan itselleen vahinkoa aiheuttavia, liian helpolla kaiken (?) saaneita ja opiskelumotivaationsa liki kadottaneita oppilaita. Tunteet ovat yksi oppimisen motivaattori. Voisivatko ne olla esillä enemmän?
Haastattelemalla riittävää määrää oppilaita voi kuka tahansa saada ainakin pinnallisen ajankuvan koulun todellisuudesta.
Professori Timo Tossavainen on osoittanut rakenteellisia puutteita perusopetuksessa. Hän viittasi heikkeneviin PISA-tuloksiin ja Kemianteollisuus ry:n kyselyyn, jonka mukaan nuorten heikko osaaminen näkyy jo työpaikoillakin (HS 8.9.2026).
Tossavaisen mukaan liian iso osa opetusresursseista käytetään heikoimpien tukemiseen tehottomalla tavalla. Hän väittää: ”Tasokurssien palauttaminen on tyrmätty poliittisessa päätöksenteossa toistuvasti vaikenemalla”, ja jatkaa ”pedagogiikan kehittäminen vaatii jämeriä toimenpiteitä sekä lisäresursseja kouluihin ja opettajankoulutukseen.”
Tossavaisen viimeisin päätelmä (edellä) osuu asian ytimeen, jos koulu yksin voi yleensäkään asialle kovin paljoa. Asian hoitoon tarvitaan hallinnon ja koko kasvattajayhteisön toimenpiteitä.
Tossavaisen mielestä oppimisen tutkijoiden tulisi jalkautua kouluihin. ”Perheitäkin tulisi tukea, etteivät kotien sosiaaliset ongelmat vyöryisi enää kouluihin”.
Kännykkäriippuvuus syntyy kodeissa. Harva meistä on vapaa siitä riippuvuudesta. Siksikin (valitettavasti) puhumisen määrä ja vuorovaikutus ovat kodeissa hiipumassa.
Professori Kirsi Tirrin mukaan lahjakkaista oppilaista ei puhu juuri kukaan, mikä on ongelma kouluissa. ”Tasa-arvon vuoksi opetuksen tulisi ottaa huomioon myös lahjakkaat oppilaat.”
Lahjakkuustutkija Kari Uusikylä katsoo, että jokaisella tulisi olla mahdollisuus löytää oma vahvuutensa. Realistinen minäkuva syntyy tunteesta: ”Hei, minä olen taitava tässä!” Lahjansa löytänyt inspiroituu niiden kehittämiseen. Osalle oppilaita koulu on liian teoreettinen. Sillä tarkoitan tässä erityisesti toiminnallisuuden vähäisyyttä.
Ammatillisesta koulutuksesta valmistuu joskus nuoria, jotka eivät osaa alansa töitä. Eihän sellaisia voi pitää koulutuksessa loputtomiin, jotka eivät halua oppia, yrittää tai nähdä vaivaa oppiakseen. Seuraus on tutkinto alimmilla arvosanoilla ja sitten päälle hyvin todennäköinen työttömyys.
Mitä maksavatkaan yhteiskunnalle opiskelunsa laiminlyöneet, työttömät ”ammattilaiset”. Koulutus ei ole herättänyt heidän potentiaaliaan henkiin. Kaikki oppivat kaiken, on joskus uskoteltu. Ehkä tasa-arvonkin vuoksi? Olisiko sittenkin parempi oppia jotain tosi tärkeää kunnolla? Nuoren edun vuoksi.
Helsingin Käpylässä koulua käynyt 15-vuotias Emil Lumme omaksui viikon koulutehtävät tunnissa. Hän kertoi tuskastuneensa opetuksen hitauteen. Hän toivoi kouluun jonkinlaisia tasoryhmiä tai varhaista eriyttämistä. ”Jo yläkoulussa olisi voitava valita eri aineista syvällisempi ja pinnallisempi versio. Nyt lahjakkaat ja motivoituneet tylsistyvät.” (HS 14.5.2026.)
Perusopetuslain mukaan opetus on järjestettävä oppilaiden ikäkauden ja edellytysten mukaan (2003/477). Laki tukee tasa-arvoa. Lumpeen osalta paino olisi sanoilla ”edellytysten mukaan”.
Tutkin aikanaan gradussani Oulun yliopistossa neljännen luokan oppilaiden maantiedon oppimistuloksia kokeellisella asetelmalla. Mukana oli yhdeksän luokallista oppilaita (noin 30 oppilasta kussakin). Aina kolme luokkaa opiskeli samalla menetelmällä. Menetelmiä oli kolme.
Opettajan merkitys minimoitiin. Opiskeluajat mitattiin. Alku- ja loppumittauksen mittarit olivat saman kurssin rinnakkaisia tulosmittareita – tasan samaa tasoa ja tehtäviltään testattuja.
Kun opetus hoidettiin kolmella oppitunnilla näillä luokilla, menetelmien aiheuttamat oppimiserot saatiin vähentämällä loppumittauksen pistemäärästä alkumittauksen pistemäärät.
Ne kolme luokkaa, joissa opiskeltiin oppilaiden valitsemissa ryhmissä, olivat tuloksiltaan parhaita niin pistemäärissä kuin opiskeluajankin perusteella.
Tutkijana havaitsin, että juuri näissä ryhmissä oppimisen into oli selvästi muita kuutta luokkaa suurempaa – tosin yksilötasolla oppimistulosten erot olivat suurimmat juuri näissä kolmessa parhaassa luokassa.
Päättelin, että nopeilla oppijoilla pitäisi olla enemmän mahdollisuuksia edetä nopeammin, syvällisemmin ja laajemmin kuin isoissa eritasoisten oppilaiden ryhmissä on mahdollista.
Vakuutuin myös, että luokkahuonetodellisuus kertoo opetuksesta, opiskelusta ja oppimisesta todella paljon. Opetusjärjestelyillä ja menetelmillä on merkitystä.
”Suomalaisen peruskoulun haaste ei ole tiedon puute oppimistuloksista, vaan puuttuva kyky reagoida luokkahuoneen arkeen ajoissa”, kirjoittavat alansa konkarit Heikki K. Lyytinen, Erkki Aho ja Kari Lehtola artikkelissaan 2026 ”Näin peruskoulu pelastetaan”.
He katsovat, että uskon luominen oppimisen merkitykseen ja yhteinen kasvatusrintama ovat paras investointi. He päättelevät, että ulkopuolinen, opetuksen luokkahuonetodellisuuteen perustuva tieto, ohjaus ja tuki olisivat nyt toimiva ja kannustava uudistus.
Esko Korkeakoski
dosentti ja tietokirjailija
Valkeakoski
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/