Svinhufvudin vai Alkion itsenäisyyspäivä?

Joulukuun kuudes on niin vakiintunut itsenäisyys- eli kansallispäivä, ettei muuta voi enää ajatellakaan.

Ainakin kaksi muutakin päivää olisi voinut kunniapaikalle päästä: joulukuun neljäs ja marraskuun kuudestoista.

4.12.1917 senaatin puheenjohtaja Svinhufvud luki eduskunnalle ilmoitusasiana E. N. Setälän kirjoittaman itsenäisyysjulistuksen. Puhemies kiitti sovitusti, ja senaattorit marssivat ulos. Myöhemmin talletettiin filmille Svinhufvud julistusta lukemassa; sitä on näinä päivinä paljon katseltu.

Kansanedustajat eivät kuitenkaan pitäneet pelkkää ilmoitusta riittävänä. Eduskunta oli marraskuun 16. päivänä julistautunut korkeimman vallan haltijaksi. Edustajat tahtoivat itse päättää noin tärkeästä asiasta, eivät vain kuunnella hallituksen päätöstä.

Senaattorit ottivat kritiikin huomioon. Kallio sai virkaveljiltään tehtäväksi kirjoittaa julistusta täydentävän ponnen. Sen sitten eduskunta 6.12. äänin 100–88 Alkion esityksenä hyväksyi. Vähemmistössä olivat sosialistit.

Vakavammin itsenäisyyspäivän arvosta kilpailee tuo marraskuun 16. Sen aamuyöllä katkesi valtiollinen yhteys Venäjään.

Keisarille kuulunut korkein valta oli tuuliajolla. Kerenski oli julistanut Venäjän tasavallaksi ja sitten bolsevikit kaapanneet vallan. Leninin hallitusta ei eduskunnan porvarillinen puoli suostunut suuriruhtinaan perilliseksi tunnustamaan.

Suomen yllä leijui vallankumouksen ja kansalaissodan uhka. SAJ oli julistanut yleislakon. Työväen vallankumouksellisessa keskusneuvostossa toinen puoli halusi heti vallankumousta ja toinen sitä lykätä. Venäläisten aseistamat punakaartilaiset isännöivät pääkaupungissa.

Lakolla sosialistit vaativat suuria reformeja, kärjessä 8-tuntinen työpäivä ja yhtäläinen äänioikeus kunnallisvaaleissa. Monet porvarit harasivat vastaan.

Dramaattisessa tilanteessa Alkio esitti kompromissin. Eduskunta julistautui ensin korkeimman vallan haltijaksi ja sitten heti vahvisti kunnallislait ja työaikalait.

Viimeisen kerran löytyi luokkataistelurajan ylittävä enemmistö (127–68), kun porvarilliset itsenäisyysmiehet liittyivät maalaisliittoon ja sosialisteihin. Vähemmistöön jäi konservatiivinen oikeisto.

Alkio riemuitsi. Suurlakko menetti tarkoituksensa, kansalaissodan uhka väistyisi.

Jos päätös olisi pitänyt, viettäisimme itsenäisyyspäivää marraskuun 16:ntena ja juhlisimme itsenäisyyden suurimpana sankarina Alkiota, ei Svinhufvudia.

Se ei pitänyt. Heti seuraavana päivänä punakaartilaiset estivät eduskunnan ja senaatin työskentelyn. Tapot ja ryöstelyt jatkuivat.

Viimeiseen saakka sovintoa hakenut Alkiokin menetti uskonsa ja ”muuttui porvariksi”. Hänen kannattajansa ottivat paikkansa vapaussodan talonpoikaisarmeijassa, ”kansankavalluskunnan” johtamaa kapinaa kukistamassa.

Tokoi ja Tanner valittivat jälkeenpäin, ettei pyritty noudattamaan Alkion kompromissia. Mutta historian virrat ovat joskus sellaisia, ettei viisainta keinoa kyetä käyttämään.