Punamultapuolueet pohjakosketuksessa
Juha Sipilä ja Antti Rinne ovat vuorollaan todistaneet, että kannatukselle ei ole väliä, pitääkö vai rikkooko vaalilupauksensa.
Sipilä piti lupaamansa. Keskustan kannatus putosi alimmas sataan vuoteen. Rinne hankki vaalivoiton lupaamalla reteesti satasia ja desimaaleja. Kun rahaa ei olekaan eikä hoitajamitoituksen vaatimia lisähoitajia ole edes alettu kouluttaa, pettymys purkautuu gallup-romahduksena.
Kun keskustan velkakello näytti, montako miljoonaa tunnissa kertyi lisää taakkaa lastemme maksettavaksi, ihmiset äänestivät Sipilän panemaan Suomea kuntoon. Mutta kun selvisi, että se vaatii leikkauksia julkisiin menoihin ja enemmän työtä halvemmalla, alkoi vastalauseiden myrsky ja alamäki.
SDP:n pitäisi oikeastaan olla vahvoilla. Kommunismin romahdus vei lähikilpailijalta SKP-SKDL:ltä uskottavuuden, eikä sen seuraajapuolueella ole johtoajatusta. Pettyneitä on kuitenkin siirtynyt enemmän vihreisiin ja persuihin kuin demareihin.
Rinteen hallituksen pääongelma on, kuinka nostaa työllisyyttä. Sen mukana kaikki seisoo tai kaatuu. Vastuu personoituu pääministeriin.
Demarien hallitseman ay-liikkeen luulisi nyt auttavan Rinnettä, jonka se rahoillaan ja väellään nosti ensin oppositiojohtajaksi ja sitten pääministeriksi. Siltä ei kuitenkaan näytä. Lakkoja on jo julistettu ja ylettömiä korotusvaatimuksia ladottu pöytään, etenkin julkisilla aloilla.
Aktiivimallin purkaminen on enemmän mielialatekijä, mutta jos kilpailukyky menee, on hallituksen uskottavuus koetteella.
Rinne ja hänen ay-liikettä johtavat aateveljensä ja –siskonsa ovat paljon haltijoita.
Keskusta antoi Rinteen maanitella itsensä hallitukseen, koska ei halunnut katsella sivusta Sipilän perinnön hassaamista, vaikka oppositiossa olisi helpompaa.
Pohjakosketus näkyy sivuutetun, mutta kurjastihan puolueen asiat edelleen ovat.
Toipumista haittaa median asenne. Oma maakuntalehdistö on kadonnut tai luovutettu vieraiden käsiin, ja valtamedia on erittäin yksiarvoinen. Siitä hyötyvät sekä vihreät, joiden aatteita suositaan, että perussuomalaiset, joita kovimmin lyödään.
Keskustaa vierastetaan. Sote selitettiin sen yritykseksi betonoida valtaa maakuntien kasvavassa byrokratiassa. Aluepolitiikkaa väitetään pääkaupungin veronmaksajien rahan jakamiseksi maakuntiin, pönkittämään tehottomia ja ilmastolle tuhoisia elinkeinoja. Kuitenkin kyse on yhteisen tulon tasoittamisesta myös sinne, missä suurin osa tuloista tehdään.
Äsken näin kokeneen toimittajan kirjoittavan, että SDP olisi tunnettu kansaneläkepuolueena.
Jos niin olisi, eivät Kelan keskustalaiset valtuutetut olisi estäneet Hanna Tainion valintaa pääjohtajaksi.
Niin ei ole. Jos demareista – ja kokoomuksesta – olisi ollut kiinni, eläkkeitä saisi vieläkin vain työ- ja virkasuhteista.
Kansaneläke on keskustan suuri tasa-arvoteko. Kelan pääjohtajat ovat olleet aatteellisia koko kansan eläketurvan kehittäjiä ja puolustajia. Tainion aate edustaa vastaleiriä.
Oliko Tainiosta sovittu tai annettu ymmärtää, en tiedä. Jos oli, tapaus oli ikävä. ”Uutta punamultaa” odottavat kovat ajat. Koston kierteisiin ei ole varaa.
Katri ja Kurvinen istukoot Rinteen ja Lindtmanin kanssa alas, yhdessä kartoittamaan tulevia karikkoja.