"Kyllä Kallion puheessa järkee on"
Tämän jutun otsikko on Väinö Linnan tekstiä, Akseli Koskelan myöntelyä Kylä-Pentin isännälle, kun puheltiin metsätöiden lomassa 20-luvun lopulla. Punakapinan katkerat muistot elivät, mutta eivät enää hallinneet koko mieltä, kummallakaan puolella.
Kaipasin tätä repliikkiä Seinäjoen kaupunginteatterin suurenmoisesta Pohjantähden dramatisoinnista. Tiesin kyllä toiveen turhaksi, kahdestakin syystä.
Ensinnäkin Linna kuvaa historiaa punamustan kartano- ja rustholli-Suomen vähäväkisten näkökannalta.
Vuoden 1918 sota, joka Pohjanmaalla oli vapaussotaa, koettiin etelämpänä pitkälti luokkasotana, jossa alistetut nousivat alistajiaan vastaan, eivät suomalaiset venäläisiä. Ensin punainen ja sitten valkoinen terrori saivat kauhistuttavat mittasuhteet. Ne muistot eivät helposti haihtuneet.
Toiseksi historiankirjoituksessa ja varsinkin dramatisoinneissa korostuvat vastakohdat, eivät niiden tasoittamiseen pyrkivät ainekset.
Suomen itsenäistymisprosessissakin jää maltillisen keskustan osa usein vähälle huomiolle, vaikka sen suuntaviivojen mukaan lopulta mentiin.
Risto Volasen tuore kirja Suomen synty tulee tässäkin mielessä tarpeeseen.
Poliittinen keskusta, maalaisliitto ja sittemmin edistyspuolueeksi muotoutunut tasavaltalais-demokraattinen osa nuorsuomalaisista, sovitteli viimeiseen asti ennen vuoden 1918 räjähdystä. Se ei onnistunut.
Huonosti seurasi voittajapuoli myös Kyösti Kallion kehotusta Nivalan kirkossa 3.5.1918, kun tämä vaati pidättymään kostosta ja rakentamaan maata, jossa ei olisi punaisia ja valkoisia, vaan isänmaataan rakastavia suomalaisia.
Välttämätön liennytys alkoi kuitenkin pian. Kunnanvaltuustoissa oli tehtävä kompromisseja. Torppareista tuli isäntiä, jotka kovalla työllä kykenivät nostamaan elintasoaan. Elämä valkoisessa Suomessa alkoi tuntua siedettävältä, vaikka suojeluskuntien vapaussota-uhoon ei yhdyttykään.
Ja valkoisella puolella löytyi niitä, jotka myönsivät, ettei kaikki tapahtunut ollut punaisten syytä. Kapinan uusiutuminen, johon yllytystä rajan takaa riitti, oli ehkäistävä uudistuksilla eikä uudella iskulla.
Lapuanliikkeen kukisti maltillinen keskusta, joka sai yllättävän liittolaisen oikealta, kansanliikkeen valtaan nostaman Svinhufvudin.
Lapuanliikkeen kukisti maltillinen keskusta.
Kari Hokkanen
Maalaisliittolaisia ei Linnan torpparitrilogiassa juuri esiinny. Lapuanliikettä vastaan taistellut Korrin isäntä oli yksi, Kylä-Pentin isäntä kenties toinen.
Korrille kävi Mäntsälän kapinan jälkimainingeissa sama kuin Artturi Leinoselle Pohjanmaalla: oikeistolaiset erottivat hänet suojeluskunnan esikunnasta.
Mutta ei työ silti hukkaan mennyt. Liennytykselle jäi tilaa.
Sen sinetöi Kallion valinta presidentiksi ja punamultahallitus 1937. Se pelasti Suomen toisessa maailmansodassa.
Lopuksi: Seinäjoen Pohjantähteä kannattaa tulla katsomaan kauempaakin. Se on parasta, mitä minä olen tähän ikään ehdittyäni teatterin lavalla nähnyt.
Ette pety.