Kekkosen varjo vaalien yllä
Ei koskaan ole yleinen mielipide Suomessa tärkeässä asiassa muuttunut niin nopeasti kuin viime kevättalvella. Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan säikähdytti suomalaiset hylkäämään koko toisen maailmansodan jälkeen vallinneen doktriinin, jonka ydin oli sotilaallinen liittoutumattomuus.
Hyökkäyksen jälkeen vallalle nousi käsitys, että se, mikä tapahtui nyt Ukrainalle, saattoi milloin tahansa tapahtua myös Suomelle.
Mielipidekyselyt kertoivat yhtä suuren enemmistön, noin kolmen neljäsosan kansalaisista, kannattavan liittoutumista kuin oli vuosikymmenten ajan kannattanut liittoutumattomuutta. Presidentti, hallitus ja kansanedustajat tahtoivat samaa. Jäsenhakemus lähti, ja kyllä se lähitulevaisuudessa hyväksytäänkin.
Samalla käynnistyi eräänlainen kansakunnan kollektiivinen katumus siitä, että oli sinisilmäisesti uskottu Putinin Venäjän kanssa voitavan elää turvallisesti. Löytyi myös selitys ja syyllinen. Se oli YYA-ajan suomettuminen, nöyristely Venäjän edessä ja suoraselkäisten syrjiminen, vaikka nämä olivat aivan oikeassa.
Pahin suomettaja oli tietysti Kekkonen.
Unohtui, että Kekkonen johti maata, joka oli sotinut häviävällä puolella ja jonka voittajat jo sodan aikana olivat sopineet kuuluvan Neuvostoliiton etupiiriin. Kekkosen menestyksellisen puolueettomuuspolitiikan vaihtoehto ei ollut lännettyminen, vaan idättyminen. Sen hän torjui taitavasti, vaikka paineita piisasi.
Sellaistakin olen lukenut, että on suomettumisen ja Kekkosen syytä, että Natoonkaan ei uskallettu tai ymmärretty hakea kuin vasta nyt, kun nähtiin, millainen ikiaikainen perusvihollinen ryssä oikeasti on.
Äänestyskopissa harkitaan vakavammin kuin gallupkyselijälle vastattaessa.
Luulen, että Kekkoseen kohdistuva epähistoriallinen kritiikki selittää osan hänen puolueensa kannatuskadosta.
Viimeiset gallupit ovat olleet sysisynkeitä eli kieppuneet kymmenen prosentin molemmin puolin jo useamman kuukauden. Eilinen HS-gallup näytti lukemaa 9,6. Vaaleihin on enää puolisentoista kuukautta. Onko vanhalle kansanliikkeelle vihdoin koittanut kauan kaivattu auringonlasku, lopullinen putoaminen tasavallan päättäjien joukosta?
Ei välttämättä.
Toivoa tarjoavat kokemukset kaksista viime vaaleista. Kuntavaaleissa keskustan ehdokkaita äänesti 14,9 prosenttia, kun niitä viimeksi edeltäneet kannatusgallupit olivat luvanneet kolmisen prosenttia vähemmän. Hyvinvointialueiden vaaleissa päästiin peräti vanhojen hyvien aikojen tulokseen eli yli 19:n. Vain osa selittyy Helsingin poissaolosta. Silloinkin gallupit olivat näyttäneet häthätää kymmentä.
Keskusta on siis menestynyt vaaleissa merkittävästi paremmin kuin gallupeissa. Se selittyy ehdokkaiden uskottavuudella, ehdokastahan kuitenkin äänestetään. Äänestyskopissa harkitaan vakavammin kuin gallupkyselijälle vastattaessa.
Keskusta on menettänyt eniten perussuomalaisille. Heidän vaalituloksensa käyttäytyvät gallupien suhteen päinvastoin kuin keskustan eli sekä kunta- että aluevaaleissa tulos jäi monta prosenttiyksikköä edeltäneiden gallupien alle ja paljon huonommaksi kuin keskustan.
Selityksiä on kaksi. Puolueen ehdokkaiden uskottavuus ei ole pärjännyt keskustan asettamille. Ja persujen kannattajiksi ilmoittautuneista jättää äänestämättä paljon isompi osa kuin kilpailijoiden.
Edes jotenkuten siedettävänä tuloksena ovat keskustan johtajat maininneet edellisten eduskuntavaalien sinänsä surkean 13,8 prosentin. Kunta- ja aluevaalien perusteella tavoite on mahdollinen.
Luotettakoon Veikko Vennamon sanontaan, että kyllä kansa tietää. Siis paremmin kuin gallupit.
