Alkiolaisen allianssin aika?
Puolustusministeri Jussi Niinistö (sin.) visioi keskustan, sinisten ja perussuomalaisten yhdistymistä, ”alkiolaisen kansanliikkeen palaamista takaisin yhteen”. Syntyisi maan suurin puolue tai voimaryhmittymä poliittisen kentän keskelle.
Aatehistoriallinen perustelu on tuttu: maalaisliitosta, nykyisestä keskustasta, irtaantui 50-luvun lopulla SMP, nykyiset perussuomalaiset, joista nyt erkaantuivat siniset.
Uudessa keskustassa olisi jälleen mukana myös se populistinen virtaus, joka Veikko Vennamon mukana siitä lähti.
Tai oikeammin se vahvistuisi, onhan sitä myöhemminkin koko ajan ollut. Erkki Laatikainen muisti vankasti maalaisliittolaisen isänsä puhuneen ”herranrutjakkeista”.
Alkion ajan maalaisliitossa oli toisistaan poikkeavia painotuksia, yhtenä herravihainen periferiapopulismi. Sen näkyvin edustaja oli värikäs Karjalasta valittu kansanedustaja Kalle Kustaa Pykälä.
Vennamo, niin oppinut ja varakas herra kuin itse olikin, käytteli taidokkaasti pykäläläistä herraviharetoriikkaa. Sanoma kuulosti monen keskustalaisen korvaan omalta.
Populistisen pienviljelijäsiiven lohkeaminen vaikutti paljon keskustapuolueen kannatuksen ensimmäiseen suureen romahdukseen 1970. Vaikka moni palasi ja SMP koki kovia, ei puoluetasolla yhdytty eikä juuri ystävystyttykään
Paluusta yhteen on kyllä haaveiltu. Jo vanha Veikko Vennamo toivoi Paavo Väyryselle menestystä vuoden 1988 presidentinvaaleissa ja söi sovintolounaan Virolaisen kanssa.
Puoluesihteerinä ollessaan Jarmo Korhonen keskusteli Timo Soinin kanssa kevyesti yhdistymisestä. Vastikään siitä kirjoitti keskustan varapuheenjohtaja Antti Kurvinen.
Toistaiseksi ajatus ei ole herättänyt isompaa keskustelua. Kannattaisi.
Gallupit ovat olleet keskustallekin karua katseltavaa. Luvattu talouden kuntoonpano näkyy kyllä edistyvän jokseenkin luvatusti, mutta kovalla poliittisella hinnalla. Tätä menoa odottaa rökäletappio, paluu vuoden 2011 tasolle.
Lisävoima olisi kovin tervetullutta.
Kunniapuheenjohtajalle on syytä tarjota kunniallista paluutietä.
Kari Hokkanen
Kannatan siis keskusteluihin ryhtymistä keskustan kokoamiseksi ainakin yhteistyöhön, ellei yhdistymistä jonkinlaiseksi puolueliitoksi tapahtuisikaan.
Tuskin voitonuhoinen Jussi Halla-aho tarjoukseen tarttuu, mutta kutsua kannattaa hänetkin. Niin puhdasotsainen euroliberalismissaan ei nykykeskusta saa olla, ettei valmiutta keskusteluun olisi.
Pahat rasistit ovat sentään nykyisessäkin perussuomalaisessa puolueessa vähemmistönä. Ero ruotsidemokraatteihin tai Saksan AfD:hen on oleellinen.
”Maahanmuuttokriittinen” ei useimmiten ole rasisti. Suomalaisten – kuten muidenkin eurooppalaisten – enemmistö kannattaa tiukennuksia. Hallitus on vastannutkin toiveeseen.
Keskustalaiset ja siniset lienevät niissä asioissa varsin lähellä toisiaan, kuten useimmissa muissakin. Simon Elo määrittelee puolueensa keskustalaiseksi ilman keskustapuoluetta – muunnos Vennamon ei-sosialistisesta vasemmistopuolueesta.
Keskusteluihin pitäisi tietenkin pyytää myös Väyrynen, jonka pesäeroa kuntavaalien alla kiirehdittiin turhaan. Kunniapuheenjohtajalle – ja häntä harharetkelle seuranneille – on syytä tarjota kunniallista paluutietä.
