Lojaaliuden brutaalit mittasuhteet
Suurin sota Euroopassa sitten toisen maailmansodan on riehunut kohta vuoden ja sodan ällistyttävä dynamiikka ei ole ainoastaan näkynyt taistelukentillä.
Oikean maalin löytäneet odotukset sodan yksinvaltaisen arkkitehdin, Vladimir Putinin, asemasta ovat muuttuneet lähes yhtä nopeasti. Katseet ovat vuoroin kohdistuneet kapinaan nousevaan kansaan, Putinin heikentyvään terveyteen tai hänet hylkäävään eliittiin.
Kaikki nämä ovat olleet nurkan takana, mutta toistaiseksi pysyneet siellä.
Tämä malttamattomuus on täysin ymmärrettävää ja inhimillistä. Putinin päätöksen aikaansaama sokki on pakottanut Euroopan avoimen tuntemattomuuden reunalle.
Kun ei löydy tyydyttäviä vastauksia järjettömäksi osoittautuneen päätöksen tuottamille lukemattomille kysymyksille, mielemme etsii vihjeitä kaikkialta, jotka voisivat antaa toivoa järjettömyyden loppumisesta tai antaa selvyyttä sen ymmärtämiseksi.
Yksi taajaan esiintyvä teema hyökkäyssodan jälkeisen Venäjän hahmottamisessa on ollut näkemys maan muuttumisesta fasistiseksi.
Itse hyökkäyssodan brutaaliuden lisäksi pontta näille väitteille ovat yhtäältä antaneet Venäjän sisäisen sortopolitiikan saamat piirteet, jossa yhtäläisyydet Stalinin aikaan eivät ole enää liioittelevia vertauskuvia.
Toisaalta julkisen keskustelun radikaalistuminen, jossa niin taukoamattoman televisiopropagandan kuin myös ylimmän poliittisen johdon taholta hekumoidaan ukrainalaisten, maan sisäisten vihollisten tai koko läntisen maailman tuhoamisella.
Sota on todella tässä suhteessa muuttanut ja muuttamassa venäläistä yhteiskuntaa. Radikaalia, aiemmin hyvin epätodennäköisenä pidettyä siirtoa seuraa toinen ja toimenpiteiden äärimmäisyys ovat tulleet osaksi Venäjän uutta synkkää normaalia.
Jos Kremlissä tehtäisiin huomenna päätös kuolemantuomion langettamisesta ”erikoisoperaation” kritisoimisesta, se ei jaksaisi enää yllättää.
Väkivallan estoton käyttö politiikan toteuttamisessa, sitä toteuttavien ja toteuttaneiden tahojen, ennen kaikkea Stalinin, julkinen ihannointi ja alati kiihtyvä uhkakuvien viljely täyttävät hyvinkin fasismin populaarin määritelmän. Kaikkea tätä on nyky-Venäjä pullollaan.
Hitlerin, Mussolinin ja miksei myös Stalinin kaltaisen radikaalin tulevaisuuden rakentamisen sijaan Putin pikemminkin takertuu yhä radikaalimmin menneisyyteen.
Akateemisempi määrittely painaa kuitenkin jarrua tälle sinänsä oikeutetulle leimakirveelle.
Laajasti siteeratun fasismin tutkijan Roger Griffinin mukaan fasismi on tiivistetysti vallankumouksellista äärinationalismia, jossa nykyjärjestelmän tuhoaminen on välttämätön edellytys yhteisön uudestisyntymiselle tiettyjen historiallisten myyttien pohjalta.
Putinin voi toki katsoa olevan valmis tuhoamaan läntisen ymmärryksen mukaisen kansainvälisen järjestyksen ja sen demokraattiset instituutiot.
Toisaalta tätä valmiutta ei leimaa niinkään vallankumouksellinen nationalismi, vaan päinvastoin, yhä hysteerisempi konservatiivisuus ja siihen liittyvä vainoharhainen asemansa turvaaminen.
Historiallisia myyttejä Venäjän suuruudesta viljellään kyllä taajaan ja sikin sokin, mutta selkeä näkemys niiden kautta rakennettavasta tulevaisuuden Venäjästä huutaa poissaolollaan.
Hitlerin, Mussolinin ja miksei myös Stalinin kaltaisen radikaalin tulevaisuuden rakentamisen sijaan Putin pikemminkin takertuu yhä radikaalimmin menneisyyteen.
Putinin takeltelevan ja periksiantamattoman valloituspolitiikan tukeminen on saanut eliitin kilpailemaan lojaaliudestaan johtajalle entistä räikeimmin ulostuloin.
Seurauksena on ollut kiihtyvä kilpajuoksu yhä fasistisemmasta retoriikasta tai repressiivisemmästä lainsäädännöstä.
Tämä on johtanut hallinnon yhtenäisen julkisuuskuvan murenemiseen, mutta ei Putinin aseman luhistumiseen.
Pikemmin sota on paljastunut Putinin mafiamaisen hallitsemisen raadollisen ytimen, jota leimaa pelolla hallitseminen, alamaisten äärimmäinen lojaalius isännälle, selviämisen pakko, vainoharhaisuus ja poliittisen horisontin puute.
