Heikon yhteiskunnan uhka
Maailman toiseksi vahvimman armeijan osoittauduttua toiseksi vahvimmaksi ainoastaan Ukrainassa, on tullut suorastaan tavaksi arvuutella joko Putinin lähtölaskenta on alkanut tai missä kohtaa laskentaa mennään.
Nöyryyttävien tappioiden ja sodan taloudellisten seurausten on nähty vääjäämättä vievän Putinin ennen pitkää tilanteeseen, jossa kansalaisten tyytymättömyys kasvaa siihen pisteeseen, että eliitti näkee turvallisemmaksi kaikota Putinin ympäriltä kuin tarrautua häneen.
Tätä sinänsä mahdollista lopputulemaa odotellessa on syytä pureutua saatavilla olevien mielipidetiedustelujen tarjoamaan kahtalaiseen kuvaan.
Yhtäältä kansalaisten tuki Putinille on laajaa. Lokakuussa riippumattoman Levada-keskuksen kyselyssä Putinin toimet hyväksyi 79 % venäläisistä. Toisaalta on nähtävissä, että tappioiden myötä kansalaisten tuki ”erikoisoperaatiolle” on hiipunut ja sitoutuminen sotaan on ollut kauttaaltaan nihkeää. Vapaaehtoisia ei juuri ole löytynyt ja liikekannallepano huipensi maastamuuton suurimmaksi sitten Neuvostoliiton hajoamisen.
Putinin toimien korkea hyväksyntä kuin myös edelleen vankka tuki ”erikoisoperaatiolle” (73 % lokakuussa, maaliskuussa 80 %) nostaa pohdittavaksi sen, missä määrin mielipidekyselyihin Venäjän kaltaisessa autoritäärisessä valtiossa voi luottaa.
Osa tutkijoista on sitä mieltä, että niihin voi luottaa, osa puolestaan näkee kyselyt itsessään moraalisesti kyseenalaisina, sillä kahlitussa ja pelolla hallitussa ilmapiirissä ne tuottavat viime kädessä tuloksia, jotka oikeuttavat Putinin itsevaltaisen hallinnon.
Suhtautuminen viralliseen ideologiaan oli pitkälti rituaalista, arkeen kuulunutta pakkopullaa, jolle ei nähty vaihtoehtoja.
Itse kuulun niihin, joiden suhtautuminen on jotain näiden väliltä. Kyselyjen tuloksiin, jopa valtiollisiin, voi luottaa, sikäli kun niiden vastaukset ovat yleisesti ottaen olleet samansuuntaisia riippumattomien kyselyjen kanssa.
Samalla on kuitenkin pidettävä mielessä se arkinen ympäristö ja yhteiskunnallinen tausta, jonka pohjalta venäläiset näihin kysymyksiin vastaavat. Sitä sävyttää vahva yhteiskunnallisen osallistumattomuuden ja politiikan torjunnan perinne.
Neuvostoliiton vuosikymmenet juurruttivat syvään ymmärryksen valmiiksi tarjotusta yhteiskunnasta, johon yksilö ei voinut vaikuttaa, ainoastaan luovia erinäisten puutteiden keskellä.
Suhtautuminen viralliseen ideologiaan oli pitkälti rituaalista, arkeen kuulunutta pakkopullaa, jolle ei nähty vaihtoehtoja.
Ajatusleikkinä voi miettiä 1970–80-lukujen Neuvostoliittoa, jossa kansalaiselta kysyttäisiin, tuetteko kommunistista puoluetta.
Arvelisin, että enemmistö olisi vastannut kyllä, eikä ainoana selittävänä tekijänä olisi ollut pelko, vaan yksinkertaisesti syvään juurtunut käsitys vaihtoehtojen puutteesta. Tällöin ilmoitettu tuen määrä oli aitoa, mutta tuen laadusta se ei kertonut mitään.
Vaihtoehtoja Putinille ei nähdä, mutta mitään aitoa valmiutta uhriutua Putinin ideologisen sodan alttarilla ei ole.
Neuvostoliiton loputtua venäläiset eivät kokeneet vapautumista vieraasta vallasta, toisin kuin neuvostomiehityksen alla eläneet valtiot.
Sen sijaan venäläiset ottivat ilomielin vastaan vapautumisen neuvostoajan poliittisista rituaaleista. Sai vapaasti olla vapaa kaikesta politiikkaan liittyvästä.
Mikäli 1990-luvulla Venäjän kehitys olisi elintasollisesti ollut suotuisampi, moni venäläinen olisi voinut sisäistää poliittisen vapauden vapautena vaihtoehtoihin. Siten kuten se demokratioissa ymmärretään.
Kehitys ei ollut kuitenkaan suotuisa ja tämä kehitys juurrutti entisestään venäläisten käsitystä politiikan ja sen vaihtoehtojen turmiollisuudesta. Poliittinen vapaus syveni vapautena olla vapaa politiikasta.
Putinin valtaannousu ja asemansa vakiinnuttaminen Boris Jeltsinin perillisinä muistuttaa hänen haavekuvaansa ”erikoisoperaatiosta,” jossa poliittisia vastavoimia ei ole, vaan toiminnan kohteet nöyrtyvät suuremman ja vahvemman edessä.
Putin on kohdannut ylitsepääsemättömän vastavoiman Ukrainassa, mutta hän ei ole sitä kohdannut kotirintamalla.
Samalla kansalaisten tuki hallinnolle muistuttaa neuvostoajan rituaalista sitoutumista sillä erotuksella, että maasta pääsee edelleen pois, jos vain edellytyksiä ja mahdollisuuksia siihen löytyy.
Vaihtoehtoja Putinille ei nähdä, mutta mitään aitoa valmiutta uhriutua Putinin ideologisen sodan alttarilla ei ole. Mikäli Kremlissä ymmärretään tämä, Putin voi jatkaa rauhallisin mielin.
Jollei, pohdinta lähtölaskennasta on ihan perusteltua.