Surkean hallitsijan traaginen erinomaisuus
Putinin puhe tiistain voitonpäivän paraatissa oli Venäjän tosiasiallinen asema huomioiden odotetun ontto ja väsynyt.
Vähintään Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2007 pitämästään puheesta lähtien olemme saaneet ja joutuneet kuulemaan Putinin muistutuksia lännen hegemonian vääryydestä ja Venäjän oikeassa olosta.
Tätä hän on sitten sovitellut kulloiseenkin maailmapoliittiseen tilanteeseen.
Nyt kun sodasta ei ole tullut salamahyökkäyksen siivittämää kukkapolkua vapauttajia tervehtivään Kiovaan, vaan Venäjän yhteiskunnan vääjäämätön uusi normaali, oli välttämätöntä nostaa ”erikoisoperaation” soturit pyhän ”suuren isänmaallisen sodan” veteraanien rinnalle isänmaan puolustajiksi lännen petollista politiikkaa vastaan.
Tässä asetelmassa ei ole tarvetta enää mainita konkreettista tapahtumaa tai yksittäistä valtiota.
Kansakunnan äänet itselleen kaapannut puhuva pää on löytänyt aina ajankohtaisen totuuden maailmasta, jossa muut ovat väärässä.
Vapaa yhteiskunta osaa arvioida parhaiten, miten 78 vuotta sitten tapahtunutta asiaa on tarpeen muistella. Etenkin kun tiedetään neuvostovallan vaikutukset sen alaisuudessa olleille valtioille ja Stalinin voiton seuraukset puna-armeijan valtaamille alueille.
Neuvosto-Ukraina maksoi kovaa hintaa natsien hyökkäyksestä, mutta vähintään yhtä kovaa hintaa maa maksoi Stalinin hirmuhallinnosta.
On selvää, että vuoden 2022 Venäjän suurhyökkäyksen jälkeen Ukrainan ”suuri isänmaallinen sota” ei tule olemaan enää vähäisissäkään määrin Putinin haikailema neuvostokansojen vuosikymmeniä vanha diktatuurin voiton juhla toisesta diktatuurista.
Se tulee olemaan yhä käynnissä oleva Ukrainan itsenäinen puolustussota brutaalia hyökkäystä vastaan.
Putinin toisteiset yritykset rakentaa ikuista voiton myyttiä fasismista ovat pilanneet sitä symbolista pääomaa, jotka venäläiset maksoivat natsien tuhoamissodan torjumisesta.
Poliittisten, yhteiskunnallisten ja taloudellisten seuraamusten ohella pidemmän aikavälin seuraukset kansalliselle identiteetille ovat traagisimpia Venäjälle.
Putinin voitonpäivän rituaaleilla ei ole enää mitään aitoa kiinnekohtaa toisen maailmansodan aikaiseen olemassaolotaisteluun liitettyihin väitteisiin. Sen sijaan Putinin toisteiset yritykset rakentaa ikuista voiton myyttiä fasismista ovat pilanneet sitä symbolista pääomaa, jotka venäläiset maksoivat natsien tuhoamissodan torjumisesta.
Pikemminkin Putinin puheet ovat kuin George Orwellin 1984:lle lojaaleja teatterisovituksia, joissa aggressio on rauhantahtoisuutta, eristäytyneisyys globaalia valtavirtaa, sota rauhaa, fasismi antifasismia tai tosiasiallinen surkeus erinomaisuutta.
Itsevaltaisia poliittisia järjestelmiä koskevassa tutkimuksessa on käsitelty paljon huonojen hallintojen pitkäkestoisuuden dilemmaa.
Yhtäältä on selvää, että hallinnot kaatuvat lopulta huonouteensa, mutta miten on selitettävissä, että yhä huonommiksi tulevat hallinnot kykenevät monesti vahvistamaan asemiaan vuodesta toiseen.
23 vuoden valtakautensa aikana Putinin hallinto on kiistatta osoittanut, että virallisten ihanteiden toissijaisuus henkilökohtaiselle hyödylle, toteutumattomat tavoitteet sekä kansalaisten ja eliitin pakonomainen tarve selviytyä repressiivisessä ilmapiirissä ilman pidempiaikaista suunnitelmaa on tehnyt Putinin hallinnosta erittäin sietokykyisen.
Ja sen surkeasta päämiehestä traagisesti korvaamattoman.