Kun ei naurata niin ei naurata
Politiikan väitetään olevan vaikea laji. Samaa sanotaan huumorista. Jos molemmat väitteet pitävät paikkaansa, huumori politiikassa vasta vaikea laji onkin.
Huumori on myös tyyli- ja arvostelulaji. Yksi tykkää yhdestä, toinen toisesta. Huumorintaju – huumorin ymmärtäminen ja arvostaminen – voi muuttua ajan ja iän myötä.
Näin on ainakin minulle käynyt. Se, mikä nauratti teini-iän tupakkaringissä tai ammoisina aikoina lätkäjoukkueen pukuhuoneessa, ei enää hymyilytä, pikemminkin päinvastoin. Häpeän puna nousee poskille.
Politiikassa huono huumori on korostuneen huonoa. Yksi esimerkki viime viikoilta. Kansanedustaja teki somepäivityksen kameleista, lentävistä matoista, vuohipaimenista ja Mogadishun murteesta. Päivitys liittyi viikonloppuna vaimon kanssa tehtyyn kauppareissuun.
Minuun kyseisen sananiekan huumori ei uponnut. Luokittelin sen oitis kategoriaan paskahuumori, mauttomaksi ja tarkoitushakuiseksi yksittäisen kansanryhmän leimaamiseksi. Sitä kutsutaan myös rasismiksi.
Olen kohtuullisen varma, että kyseisen kansanvalitun kotikonnuilla ja hänen viiteryhmässään päivitys osui ja upposi. Hymyä, kenties jopa naurua piisasi. Mikäs siinä, huonoista jutuista huvittuminen ei ole lailla kielletty.
Todennäköisesti päivityksessä kyse ei kuitenkaan ollut huumorista, yrityksestä olla hauska. Päivitys oli tarkkaan harkittu poliittinen teko, provokaatio perussuomalaisten viime aikoina tekemien provokaatioiden sarjassa. Ilmiselvästi puolueessa testataan, kuinka pitkälle hallituskumppanien, ennen muuta pääministeripuolue kokoomuksen vieteri venyy.
Purran johtamalla puolueella on siihen tarvetta. Vaaleja on tulossa, gallupkäyrät osoittavat ikävästi alaspäin. Politiikassa heikkona hetkenä vanhassa on vara parempi: kannattaa tarttua siihen, mikä on toiminut ennenkin.
Siispä puolueen etu ensin. Valtionhoitajuus ja vähäinenkin asiapolitikointi sivuun ja paluu juurille politiikanteon synkimpiin vesiin. Siinä leikissä jopa Suomen kansainvälinen kuva ja maine saavat kärsiä kolhuja.
Tekeekö keskusta Antti Kaikkosen johdolla paluuta brittiläistä, sarkastista ja itseironista huumoria viljeleväksi kansanliikkeeksi, jossa on tilaa myös reheville, kansan syvistä riveistä sikiäville sutkautuksille?
Entä sitten keskusta, mikä on puolueen henkinen vireystila kesäkuisen puheenjohtajavaihdoksen jälkeen? Tekeekö keskusta Antti Kaikkosen johdolla paluuta brittiläistä, sarkastista ja itseironista huumoria viljeleväksi kansanliikkeeksi, jossa on tilaa myös reheville, kansan syvistä riveistä sikiäville sutkautuksille?
Kaikkosen alku on ollut lupauksia herättävä. Avaukset palkansaajien suuntaan ovat mielenkiintoisia. Nähtäväksi jää, muuttuvatko puheet poliittisiksi teoiksi. Sanat ovat puntarissa jo tulevana syksynä eduskunnan äänestyksissä.
Keskustan uusi puheenjohtaja ei myöskään ollut kesän aikana suuna päänä kommentoimassa kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä. Tykkäsin, vaikka tiedän, että kaikki keskustassa eivät ole pitäneet valitusta taktiikasta.
Minä peukutan. Politiikassa – ja keskustassa – riittää älämölön ja puolivillaisten ja -populististen heittojen nakkelijoita ilman Kaikkostakin.
Hän on itse todennut maan kaipaavan politiikkaan rakentavaa, tavallisten ihmisten asioiden hoitamisesta lähtevää otetta. Minusta tuntuu, että sellaiselle alkaa olla kysyntää, hyvällä huumorilla höystettynä tai vaikka ilman sitä.