Mitäs me mafiosot

Kyllä on taas kiva tienata leipänsä liikkeen palveluksessa. Se liike ei ole kansanliike eikä osuuskauppaliike, vaan palkansaajaliike. Ja sen liikkeen tehtävä ei ole myydä maitoa tai haalia kansansuosiota turuilla ja toreilla, vaan hoitaa maksavien jäsentensä asiaa, ammatillista edunvalvontaa. 

Palkollisena − tai renkinä, ihan miten vaan − sitä on tullut hoidettua pian kymmenen vuotta. Mutta ei hommaa ole tullut tehtyä pelkästään rahasta: jo ennen ammattiliiton leipiin siirtymistä hoitelin omia ja työkaverien asioita luottamusmiehenä. 

Pidän liitoissa ja työpaikoilla jäsenkunnan hyväksi tehtäviä töitä suuressa arvossa, vaikka se ei juuri nyt olekaan muodikasta. Viihdyn siis työssäni, pidän sitä tärkeänä. Ongelmiin tarttuminen ja heikomman puolella oleminen ei ole koskaan helppoa, on se sitten yhteiskunta, työelämä tai vaikka koulun piha. 

Elämme omituisia aikoja. Yhteiskunnallisesti merkittävillä paikoilla olevat ihmiset vertaavat julkisuudessa ammattiyhdistysliikettä mafiaan, ihmisiä murhaavaan järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Suomessa kun olemme, Lapuan liikekin on mainittu. Myös viittauksia koronavirukseen, Venäjä presidentti Vladimir Putiniin ja muihin vitsauksiin on nähty. 

Minua moiset sivistymättömät mauttomuudet eivät hetkauta, eivät suuntaan eikä toiseen. Sosiaalinen media on oiva alusta näyttää paitsi oma hölmöytensä myös pöyristyä tai loukkaantua. Huutakaa ja haukkukaa jätkät kovempaa, saatte tupakkia. Tähän on jo totuttu, oma nahkani kyllä kestää. 

Juuri nyt huudon ja mekastuksen aihe on kuljetusalan ammattiliitto AKT tukilakkoineen, mutta se on vain jäävuoren huippu, työehdoista sopimiseen tahattomasti tai tarkoituksellisesti luotu asetelma, jonka jatkoa jotkut tuntuvat odottavan vesi kielellä. Minä en. 

En pidä vastakkainasettelusta. Uskon sopimiseen, en saneluun. Pidän työntekijää työmarkkinoilla heikompana osapuolena, joka tarvitsee puolustajansa. Se on ammattiliittojen tehtävä, sitä varten ne ovat aikanaan syntyneet.  

Pahaa pelkään, että työmarkkinoilla on edessään levottomia aikoja. Jos vanhat merkit pitävät paikkaansa, syntisäkin viittaa tullaan sovittamaan palkansaajaliikkeen niskaan, mutta ei asia ihan niin ole. 

Peiliin katsomisen paikka on myös − mieli tekisi sanoa etenkin − työnantajalinnakkeissa, ennen muuta Metsäteollisuus ry:ssä ja Teknologiateollisuus ry:ssä, jotka lähtivät yksipuolisesti ja ilmeisesti ilman sen tarkempaa analyysiä tai suunnitelmaa muuttamaan suomalaista työehtosopimusjärjestelmää. 

Niin että sitä saa, mitä tilaa. Vuosikymmenten ajan yhdessä kuljetulta evoluution polulta ei ole koskaan ongelmatonta siirtyä revoluution tielle. Miten minusta tuntuu, että vanhoja aikoja tulee vielä ikävä.