Hallituksen puheet ja teot eivät kohtaa
EU:n pitkäaikaista peruskiveä aluekehittämisestä nakerretaan niin Brysselissä komission kuin Suomessa hallituksen toimesta. Olemme viime vuosina kuulleet kauniita puheita ja lupauksia siitä, kuinka esimerkiksi Venäjän vastaisen rajaseudun ja koko itäisen Suomen kokemaan iskuun aiotaan aluekehityksellä vastata. Nyt on käymässä päinvastoin.
Komissio esittää budjettiesityksessään huomattavasta budjetin paisumisesta huolimatta leikkauksia yhteiseen maatalouspolitiikkaan (CAP) sekä aluepolitiikkaan. Mikäli maatalouden ja aluekehityksen rahat ovat neuvotteluiden päätteeksi samassa korissa, tulevat ne silloin kilpailemaan keskenään vähenevistä varoista. Siinä kisassa maan vaihtuvat hallitukset luultavasti haluavat tukea enemmän ruokaturvaa kuin jo valmiiksi mielipiteitä jakavaa alueiden kehittämistä.
Tasapuolisen aluekehityksen tulevaisuus on siis uhattuna. Komission ajatus on poistaa varojen korvamerkintää esim. pitkien välimatkojen ja harvan asutuksen osalta ja antaa jäsenmaille lisää valtaa rahanjaossa. Ajatus päätösvallan siirtämisestä valtioille on kenties kaunis, mutta käytännössä vie valtaa itse alueilta ja romuttaa heikoimpien alueiden kehittämistä ympäri Eurooppaa.
Tästä ennakkotapauksena on kuluvan rahoituskauden puolivälitarkastelun myötä mahdolliseksi tullut hallituksen päätös irrottaa juuri Itä- ja Pohjois-Suomen aluekehityksen varoista 300 miljoonaa käytettäväksi sotilaalliseen infran ja puolustusteollisuuden hankkeisiin – päätyen juuri muualle kuin itäiseen Suomeen. Tämä ei olisi ollut mahdollista, mikäli komissio ei olisi höllentänyt rahan korvamerkintää. Sama joustavuus tulee vahvistumaan tulevassa pitkän aikavälin budjetissa.
Maatalouden ja maaseudun kehittämiseen tarkoitetut CAP:n varat on suunniteltu yhdistettävän lähes kaiken rahoituksen kattavaan kansalliseen kirjekuoreen. Samasta potista jaettavat maaseudunkehittämisen rahat eivät olisi enää niin tiukasti korvamerkittyjä. Kansallisten hallitusten kokoonpanoilla olisi vaikutusta maaseudulle ja maatalousyrittäjille ohjautuvien varojen määrään. Ruokaturvamme varmistaminen tapahtuu kuitenkin sitä paremmin, mitä varmemmin yhteinen maatalouspolitiikka tukee niin aktiivista ruuantuotantoa kuin eläviä maaseutualueita. Tämän perään soisi hallituksenkin Brysselissä peräänkuuluttavan.
Hallituksen puheet koko Suomen mukana pitämisestä ja vakuuttelut kokonaisturvallisuuden puolesta puhumisesta eivät itäisessä Suomessa vakuuta. Puolustusta on vahvistettava, mutta alueiden elinvoimaa heikentämällä vain nakerretaan kokonaisturvallisuutta toiselta laidalta.