Ehdokas on äänensä ansainnut
Ajelin eilispäivänä kantatie seiskavitosta. Totesinpa siinä ajellessani, että se on sitten kevät – ja nimenomaan vaalikevät.
Toteaminen oli helppoa, vaalikeväänmerkit helposti havaittavia. Olivat nimittäin latoneet tienvarret täyteen ehdokkaiden naamakuvilla, nimillä ja äänestysnumeroilla varustettuja mainoksia. Monessa posterissa oli myös joku mukava, napakasti kiteytetty vaalilause.
Semmoinen, jossa luvataan jotain somaa ja nimenomaan minulle. Tai jos ei suoraan luvata, niin vannotaan mainoksessa posettavan ehdokkaan tekevän kaikkensa nimenomaan allekirjoittaneen hyvinvoinnin eteen.
Kiteytetyistä muodoistaan huolimatta nämä lupaukset ovat sisällöltään aika laajoja, koska mainokset kohdistavat ne minun lisäkseni kaikille muillekin niitä katseleville.
Siinä on yksi syy, jonka vuoksi en uskalla itse lähteä politiikkaan.
Minusta kun ei ole aina ollut pitämään pienemmällekään piirille antamiani lupauksia. Aamullinen kahvikuppini saattaa olla keittiönpöydällä vielä iltapäivällä, vaikka kuinka olisin rouvalle luvannut siivota sen tiskikoneeseen.
Jos ei ihminen sen vertaista vannomistaan kykene täyttämään, niin mitenkä sitä tohtisi luvata jotain kaikelle kansalle. Ei mitenkään.
Minun vaalimainoksessani lukisi vain, että ”Kokkeillaan”. Mokomalla vinkaisulla tuskin kertyisi kokoon kovinkaan montaa ääntä.
On minua eräitä kertoja politiikkaan pyydetty. Takavuosina ehdokkuutta tarjosivat samojen vaalien alla kaikki puolueet kristillisiä ja RKP:tä vaille.
Kieltäydyin kohteliaasti, mutta sen verran määrätietoisesti, että eipä ole enää kyselty.
Lupaukseni menisivät väkisin ristiin – yhdelle kun kumartaa, niin väkisinhän siinä toiselle pyllistää. Jopa syntyisi sen päiväinen ristiriitaisten lupausten tippaleipä, että ensimmäinen eduskuntakauteni sujahtaisi sitä sudokua selvitellessä.
Minun luonnollani ei poliitikoksi ruvettaisi. Syitä on monia. Puoluekuria en kestäisi ollenkaan ja vielä kauhistuttavampaa olisi joutua silmätysten niiden lupausten kanssa, joita olisin tullut vaalien alusaikoina toritapahtumissa ihmisille antaneeksi.
Koska jos ehdokkaaksi rupeaisin, niin varmasti minut valtaisi ylenmääräinen höveliys. Grillimakkaraa järsiessäni pahvikupista kahvia ryystäessäni vannoisin ajavani eteenpäin kymmentä hyvää ja toistakymmentä kaunista.
Lupaukseni menisivät väkisin ristiin – yhdelle kun kumartaa, niin väkisinhän siinä toiselle pyllistää. Jopa syntyisi sen päiväinen ristiriitaisten lupausten tippaleipä, että ensimmäinen eduskuntakauteni sujahtaisi sitä sudokua selvitellessä.
Siksi toisekseen poliitikko on jatkuvan arvostelun alaisena. Niin hänen täytyykin olla, koska hänellä on aika paljon työnantajia.
Äänestäjät leimaavat ehdokkaansa valtakirjan omakätisesti piirtämällään numerolla. Vaalihuoneessa käytetty kansalaisoikeus on niin iso luottamuksen osoitus, että jo sen ajatteleminen pistää vähän pyörryttämään.
Minulla on joskus kestämistä jo siinä, että joudun kriitikoiden riistaksi saatuani jonkun työni maaliin. Jo vain se olisi pääsemätön paikka, jos olisin arvostelijoiden katseen alaisena myös töitä tehdessäni.
Poliitikon urani suurin este on kuitenkin se, etten ymmärrä politiikasta sen enempää kuin porsas hopealuskasta. Siitä kertoo jo se, jotta heittäydyn monien muiden tapaan hävyttömän viisaaksi ja päättäjiä paremmaksi siinä kohtaa, kun joku päätös menee mielestäni mönkään.
En minä uskaltaisi katsoa kokonaisuuksia, en ottaa riskejä, saati takoa loputtomasti velkaa toisten piikkiin.
Poliitikko on ihminen erikseen.
Sen vuoksi arvostan jokaista, joka tohtii näin vaalikeväänä kiinnittää kuvaansa nippusiteillä tienvarren valotolppaan.
Asettumalla ehdolle he asettavat itsensä alttiiksi paljolle – esimerkiksi äänestäjiensä arvostelulle.
Niin että eiköhän käydä porukalla äänestämässä.
He ovat sen ansainneet.