Keskustan kipeä työmarkkinasuhde
Työ ja työelämä muuttuu kovaa kyytiä. Karikkoinen 2010-luku on osoittanut armottomasti, että Suomen nykyinen malli sopii huonosti digitalisoituviin, yksilöllistyviin ja kansainvälistyviin työmarkkinoihin. Meillä on noususuhdanteessa yhtä aikaa työttömyyttä ja työvoimapulaa.
Jos työtä halutaan kaikille, myös rakenteita pitää muuttaa. Tämä tehtävä suomalaisessa politiikassa on jostain syystä viime vuosikymmeninä jäänyt tai jätetty keskustalle. Tehtävä on epäkiitollinen, koska poliittista luottamuspääomaa palaa joka kerta, ja yleensä palaa myös aikaa ja rahaa.
Nytkin työtaistelutoimet kohdistuvat laajalti ihmisiin, joilla ei ole ehdotetun lakiuudistuksen kanssa mitään tekemistä. Keskivertokansalaisen on vaikea pysyä perässä, mistä kiistassa on kyse.
Keskustalla on kunnianhimoiset tavoitteet työmarkkinakysymyksissä. Puolue on pyrkinyt uudistamaan suomalaisia työmarkkinoita ja ottanut sen tiimoilta säännöllisesti yhteen työmarkkinaosapuolten kanssa.
Tämän hetkisen työmarkkinakiistan juuret ovat kilpailukykyneuvotteluissa, mutta siinä voi kuulla kaikuja myös keskustan ja ay-liikkeen aiemmista yhteentörmäyksistä.
Kuuluisin niistä on tietysti vuoden 1999 työreformi. Vaikka ohjelma oli kiistelty ja sen tavoitteista jouduttiin silloin perääntymään, Matti Vanhasen hallitukset toteuttivat jälkikäteen ison osan työreformin ehdotuksista.
Seuraava yhteenotto nähtiin keväällä 2009, kun pääministeri Vanhanen pohti Rukan lumilla suomalaisten eläkeiän nostoa. Sekin pohdinta johti lopulta tuloksiin massiivisesta vastustuksesta huolimatta.
Keskusta on kolmesta suuresta puolueesta ainoa, jolla ei ole elimellisiä kytköksiä kumpaankaan työmarkkinaleiriin. Pääkilpailijoidemme SDP:n ja kokoomuksen kohdalla tilanne on toinen: vielä tänäkin päivänä SDP on monessa sama kuin ay-liike, ja kokoomus on puolestaan miehittänyt Etelärannan tukevasti omillaan.
Näistä naapureiden suhteista voi olla montaa mieltä, mutta ne antavat joka tapauksessa heille sisäsyntyisen ymmärryksen työmarkkinoiden toisesta osapuolesta ja auttavat usein tulkitsemaan myös vastapuolen ideologiaa ja liikkumatilaa.
Tämä keskustalta puuttuu. Vanhat ja vahvat siteemme maataloustuottajiin eivät auta ymmärtämään Hakaniemen tai Etelärannan sielunelämää, kulloisiakin voima- ja henkilösuhteita, paineita ja neuvotteluvaraa.
Joka arvioi, että keskusta joutuu juuri taustastaan johtuen niin usein törmäyskurssille työmarkkinakysymyksissä. Toiset taas ovat sitä mieltä, että keskustan riippumattomuus parteista nimenomaan velvoittaa uudistamaan työelämän rakenteita kansanvaltaisin keinoin.
Uudistamisen mielekkyys herättää näinä päivinä kysymyksiä ja siitä joudutaan luultavasti maksamaan ensi keväänä jotain hintaa. Rakenteelliset ongelmat eivät kuitenkaan katoa silmiä sulkemalla.
Kaiken kuohunnan keskellä keskustalaisten pitää ehkä vain jaksaa ajatella, että jotain on taas sysätty liikkeelle. Tai kuten synnyinseuduillani sanotaan: mikkään ei muutu, jos kukkaan ei suutu.