Hidastamisessa on hyvääkin
Kolmen lapsen äidille koronasta johtuva pakkohidastaminen on ollut hätkähdyttävää monessa mielessä.
Olemme viettäneet paljon normaalia enemmän aikaa viiden hengen perheellämme kotona.
Kalenteriin on tullut sellaista väljyyttä, jota siellä on ollut edellisen kerran ensimmäisen lapsen vauva-aikoina.
Viimeksi kymmenen vuotta sitten olimme joitain aikoja mieheni kanssa yhtä aikaa kotona eikä ollut kiire minnekään.
Sittemmin perheen aikuisten kalenterit ovat täyttyneet lähinnä omista töistä ja lasten harrastuksista.
Varsinkin kolmasluokkalaisen esikoisen viikko on normaalioloissa jo hämmästyttävän täynnä. Toki sen ikäinen jaksaakin paljon ja pojassa on energiaa kuin pienessä kylässä.
Meillä on ollut käytössä kolmen koon strategia sekä sähly- että jalkapalloharrastuksen suhteen: kuljeta, kannusta, kustanna.
Se tarkoittaa monessa perheessä melkomoisia kalenterisulkeisia myös vanhemmille.
Olemme nyt kuukauden harjoitelleet kahden etätyöläisen, yhden tarhaikäisen ja kahden pikkukoululaisen arkea.
Aikuisten näkökulmasta oudointa on se, että tähän alkaa tottua.
Totta kai upeat kevätsäät auttavat, mutta silti olen hämmästynyt, miten hommat lopulta hyvin nopeasti löysivät uomansa ja arki alkoi sujua tilanteessa, johon emme kaksi kuukautta sitten olisi pystyneet itseämme kuvittelemaankaan.
Paluu perusasioiden äärelle on ollut sekä hätkähdyttävää että tervettä.
Uskon sen perimmiltään johtuvan siitä, että perusturvallisuuden horjuessakin kukaan ei omassa lähipiirissämme ole toistaiseksi ollut vaarassa.
Paluu perusasioiden äärelle on ollut sekä hätkähdyttävää että tervettä.
Suurimmat ongelmat tulevat kuitenkin vasta läheisen terveyden pettäessä tai toimeentulon vaarantuessa.
Korona-etäily on myös entisestään nostanut arvostustani varhaiskasvattajia ja opettajia kohtaan.
Olemme pystyneet ylläpitämään lasten lähimpiä kaverisuhteita, mutta lapset kyllä sanovat suoraan, että heillä on koulua ja vähän myös opettajia ikävä.
Kakkosluokkalaisemme pääsi viime viikolla hakemaan tehtäväpaketin kasvokkain opettajaltaan ja voi sitä jälleennäkemisen riemua.
Olemme onneksi voineet jakaa nuorimman hoitovastuuta naapurin lapsiperheen kanssa.
Pienimmäinen nauttii kiireettömästä kotona olosta, mutta kyllä ohjelmatoimistona oleminen olisi todella paljon raskaampaa ilman samanikäistä seuraa omassa pihapiirissä.
Rutiinit korostuvat poikkeusoloissa pienillä paljon, mutta luulen, että ne tekevät tässä tilanteessa hyvää myös meille aikuisille.
Selvästi parasta lasten mielestä on ollut vanhempien lisääntynyt aika kotona.
Lapset kutsuvat näitä viikkoja korona-lomaksi ja pohtivat, mitkä hyvät puolet siitä voisivat jatkua taudin kaikottua.
Omat työnikin sujuvat etänä, mutta olen ilokseni huomannut kaipaavani kollegoita.