Ketkä olivatkaan "Spandaun seitsikko"? – Viimeistä vankia käytettiin neuvostotiedustelun välineenä, kuolema synnytti salaliittoteorioita
Viime perjantaina tuli kuluneeksi 80 vuotta Nürnbergin pääoikeudenkäynnissä kuolemaan tuomittujen natsi-Saksan johtajien teloituksista. Tuomiot oli langetettu 1. lokakuuta 1946.
Saksa oli hävinnyt toisen maailmansodan ja antautunut toukokuussa 1945. Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska vangitsivat Saksan johtajia ja toivat nämä oikeuteen vastaamaan syytteisiin sotasyyllisyydestä, sodan suunnittelusta, sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.
Noin puolet tuomituista sai kuolemantuomion. Silkkaa hirttotuomarointia oikeudenkäynti ei kuitenkaan ollut, vaan hyvin juridisin perustein kävi niinkin, että kolme syytettyä vapautettiin syyttöminä.
Kuolemaantuomituista Suomenmaa kertoi artikkelissaan torstaina. Itse oikeudenkäynnistä Suomenmaa kertoi viime tiistaina.
Seitsemän syytettyä tuomittiin eri pituisiin vankeusrangaistuksiin. Puhuttiin Spandaun seitsikosta.
Tuomitut kärsivät rangaistuksensa Spandaun vankilassa Berliinissä. Vankila oli varattu juuri natsijohtajille, mutta se jäi kapasiteettiinsa nähden kovin tyhjäksi, kun Spandauhun vietiin vain pääoikeudenkäynnin tuomittuja. 134 sellistä käytössä oli ensin seitsemän, ja lopulta vain yksi.
Kovempi tuomio joko kuolemantuomion tai elinkautisen vankeuden muodossa olisi uhannut ainakin kahta vankeuteen tuomittua. Albert Speerin (1905–1981) osallisuudesta tuhoamisleirien suunnitteluun ei vielä tiedetty, joten hän sai tuomion lähinnä orjatyövoiman käytöstä varusteluministerivuosinaan 1942–1945.
Speeristä Suomenmaa kertoi tarkemmin artikkelissaan viime keskiviikkona. Speer sai 20 vuoden tuomion, istui sen kokonaan ja vapauduttuaan 1966 eli loppuelämänsä jokseenkin kunnioitettuna kansalaisena. Speerin ”hyvän natsin” myytti oli saksalaisille tärkeä yhteisen syyllisyydentunnon keskellä. Speerin tavoin koko kansakunta koki vain ajautuneensa hirveyksien keskelle.
Suuramiraali Karl Dönitz (1891–1980) sai kymmenen vuoden tuomion. Hänet tuomittiin syyllisenä toiseen ja kolmanteen syytekohtaan eli sodan suunnitteluun ja sotarikoksiin.
Dönitz komensi Saksan sukellusvenelaivastoa 1936–1943 ja merivoimia 1943–1945. Hän oli lyhyen aikaa sodan lopulla myös Saksan valtakunnanpresidentti.
Dönitzin suurimpana syytekohtana tutkittiin rajoittamattoman sukellusvenesodan määräämistä sekä määräystä olla pelastamatta sukellusvenehyökkäysten uhreja veden varasta. Vaarana olisi ollut sukellusveneen paljastuminen pelastustoimien aikana. Tästä Suomenmaa kertoi tarkemmin eilen maanantaina.
Yllättävästi liittoutuneiden meriupseerit asettuivat todistamaan Dönitzin puolesta. Liittoutuneetkin olivat toimineet niin, että veden varaan joutuneita ei pelastettu, jos tämä vaarantaisi sukellusveneen itsensä.
Dönitz vapautui vuonna 1956 istuttuaan tuomionsa loppuun. Hän kirjoitti ahkerasti vapautumisensa jälkeen pyrkien puhdistamaan sekä omaa että Saksan asevoimien mainetta. Natsistisen vakaumuksensa Dönitz säilytti elämänsä loppuun asti.
Speerin tavoin 20 vuoden tuomion sai kansallissosialistien nuorisojärjestöä, Hitler-nuoria (Hitlerjugend) johtanut Baldur von Schirach (1907–1974).
Hän sai tuomion rikoksista ihmisyyttä vastaan. Saksaan liitetyssä Itävallassa Wienin aluejohtajana 1940–1943 toimiessaan von Schirach oli vastannut alueen juutalaisten toimittamisesta keskitysleireille.
Saksan vuosien 1932–1938 ulkoministeri ja Saksaan liitetyn Böömin ja Määrin vuosien 1939–1943 kenraalikuvernööri Konstantin von Neurath (1873–1956) katsottiin syylliseksi kaikkiin syytekohtiin. Hän selvisi kuitenkin vain 15 vuoden vankeustuomiolla. Tsekkien poliittisen elämän tukahduttamisesta ja Nürnbergin rotulakien käyttöönotosta alueella hänellä oli suurin vastuu, mutta kaiken kaikkiaan von Neurath oli ollut natsien mittapuulla ”pehmeä” aluejohtaja, mistä syystä Saksan johtaja Adolf Hitler oli ensin 1941 lomauttanut ja 1943 erottanut von Neurathin kenraalikuvernöörin virasta.
Korkean iän tähden Konstantin von Neurath vapautettiin etuajassa vuonna 1954. Hän eli tämän jälkeen vielä muutaman vuoden.
Elinkautiset tuomiot saivat suuramiraali Erich Raeder, valtiovarainministeri Walther Funk ja vuoteen 1941 Hitlerin virallisena kakkosmiehenä toiminut Rudolf Hess.
Erich Raeder (1876–1960) toimi ennen Karl Dönitziä Saksan merivoimien (Kriegsmarine) komentajana. Hänet tuomittiin syyllisenä sotaan, sen suunnitteluun ja sotarikoksiin. Raederilla oli tärkeä rooli muun muassa Norjan miehittämisessä 1940.
Raeder erosi komentajanvirastaan tammikuussa 1943. Häntä oli syytetty epäonnistumisista, ja Raeder koki arvovaltansa menneen pelkuruussyytösten tähden. Hitler valitsi seuraajaksi sukellusvenekomentajan, koska katsoi sukellusvenesodan onnistuneen paremmin kuin Raederin ja tämän lähimpien miesten johtaman pintalaivastosodan.
Raeder vapautettiin terveydellisistä syistä vuonna 1955. Hän eli vielä viisi vuotta.
Walther Funk (1890–1960) oli valtiovarainministerinä ja Valtakunnanpankin (Reichsbank) johtajana työskennellyt sodan ja natsipuolueen rahoituksen parissa. Jo ennen natsien valtaannousua hän auttoi yhteyksiensä kautta kansallissosialistisen puolueen rahoituksessa.
Funk oli osallinen juutalaisilta takavarikoidun omaisuuden tallettamiseen. Suuressa kuvassa hänet on usein kuitenkin katsottu käytännössä merkityksettömäksi henkilöksi sotaan ja väärinkäytöksiin liittyen.
Tästä huolimatta Funkilla oli vastuunsa ja korkeat virkansa. Hänet tuomittiin syyllisenä syytekohtiin 2, 3 ja 4, eli sodan suunnitteluun, sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan.
Alkoholisoituneen Funkin terveydentila oli huono jo sodan aikana ja oikeudenkäynneissä. Hänet vapautettiin terveydellisistä syistä 1957.
Merkittävin vanki oli varmastikin Rudolf Hess.
Merkitys ei johtunut hänen sota-ajan teoistaan tai roolistaan natsipuolueessa. Jo ennen toisen maailmansodan alkua hänet oli käytännössä syrjäytetty kaikista tärkeistä tehtävistä. Häntä pidettiin jo 1930-luvun lopulla Saksassa henkisesti sairaana. Kuitenkin hänet nähtiin myöhemmin riittävän terveenä vuosien 1945–1946 oikeudenkäynteihin.
Hess oli merkittävä nimenomaan vankina. Hän istui Spandaussa yksin vuodesta 1966 alkaen, kun Speer ja von Schirach olivat vapautuneet. Hessin vankeus sai lopulta suurvaltapoliittisen ulottuvuuden.
Rudolf Hess oli syntynyt vuonna 1893 Egyptissä. Tukkukauppias-isän työ piti perheen pitkään ulkomailla. Ensimmäiseen maailmansotaan Hess lähti vapaaehtoisena, ja liittyi sodan jälkeen kansallismielisiin järjestöihin. Hän opiskeli Münchenin yliopistossa oikeustiedettä ja geopolitiikkaa.
Münchenissä Hess kuuli Hitlerin puhuvan ja liittyi kansallissosialisteihin vuonna 1920 yhtenä ensimmäisistä jäsenistä. Hänestä tuli nopeasti Hitlerin luotettu, joka auttoi tätä muun muassa laatimaan Taisteluni-teoksensa.
Hess toimi Hitlerin yksityissihteerinä ja adjutanttina ennen natsien valtaannousua, ja tämän jälkeen salkuttomana ministerinä ja Hitlerin virallisena seuraajana. Maltillisen linjan edustajana pidetty Hess oli suosittu ulkomailla.
Eräs merkillisimmistä toisen maailmansodan tapauksista liittyi Hessiin. Tämä lensi vuonna 1941 Yhdistyneen kuningaskunnan Skotlantiin tarkoituksenaan solmia rauha brittien ja Saksan välille. Hess toimi tässä täysin omavaltaisesti, ja luultavasti henkisen epävakauden tuottamalla väärällä itsevarmuudella.
Hess vangittiin Skotlannissa, ja loppuelämänsä hän istuikin eri vankiloissa.
Spandaussa Hessiä vartioivat kaikki neljä voittajavaltiota kukin omalla vahtivuorollaan.
Saksa oli kylmän sodan aikana jakautunut kahdeksi valtioksi. Saksan liittotasavalta tunnettiin Länsi-Saksana ja Saksan demokraattinen tasavalta Itä-Saksana. Länsi-Saksa oli muodostettu Yhdysvaltojen, Britannian ja Ranskan aiemmista miehitysvyöhykkeistä ja Itä-Saksa Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeestä. Kylmässä sodassa läntinen valtio kuului länsileiriin, itäinen itäleiriin.
Pääkaupunki Berliini oli jaettu samalla tavalla läntiseen ja itäiseen Berliiniin, vaikka sijaitsikin muuten Itä-Saksan alueella.
Spandaun vankila sijaitsi Länsi-Berliinissä. Kun vankilassa oli Neuvostoliiton vahtivuoro, neuvostojoukot pääsivät virallisesti marssimaan länsimaan maaperälle.
Länsi ehdotti usein ikääntyneen Hessin vapauttamista, mutta Neuvostoliitto torjui ajatuksen kategorisesti. Neuvostoliiton etu oli, että ollessaan lännen alueella se kykeni suorittamaan tiedustelutehtäviä Spandausta käsin.
Länsi tiesi tämän, ja halusikin vapauttaa Hessin, jotta Neuvostoliitolla ei enää olisi ainoaa syytään marssittaa joukkojaan lännen alueelle. Yhden vangin vartiointi sai vahvan suurvaltapoliittisen merkityksen.
Neuvostoliitolla oli hyvää tuuria sikäli, että Hess eli vanhaksi.
Rudolf Hess teki itsemurhan vankeudessa 93-vuotiaana vuonna 1987. Hessin vankeuteen liittyneen politiikan tähden salaliittoteoriatkin saivat tuulta siipiensä alle, ja on epäilty, että jokin läntinen tiedustelupalvelu olisi murhannut Hessin, jotta Neuvostoliiton läsnäolo Berliinissä olisi saatu päätökseen.
Hess oli viimeinen elossa ollut Nürnbergin pääoikeudenkäynnin syytetty.
Spandaun vankilaa ei tänä päivänä enää ole. Se purettiin Hessin kuoleman jälkeen, jotta paikasta ei tulisi pyhiinvaelluskohdetta uusnatseille. Purkujätteet pudotettiin Pohjanmereen, ja vankilan paikalle rakennettiin ostoskeskus.