Karu saari, vahva talous – miksi Islanti menestyy niin hyvin?

Islanti

Islantilaiset käänsivät viikonloppuna tällä erää selkänsä EU-jäsenyysneuvottelujen jatkamiselle. EU-maissa äänestystulos otettiin pettymyksellä vastaan, sillä piskuinen mutta menestyvä saarivaltio olisi ollut mieluinen lisä unionin tähtilipun alle.

Islanti kuuluu maailman vauraimpiin maihin mitattuna henkeä kohden lasketulla bruttokansantuotteella ja ostovoimalla. Se on tietynlainen ihme, kun puhutaan maasta, jonka maantieteellinen sijaintikin on kaikkea muuta kuin ihanteellinen.

Islannin tarina menestyvänä Pohjoismaana on mielenkiintoinen. Vielä 1900-luvun alussa karu Pohjois-Atlantin saari oli yksi Euroopan köyhimmistä ja eristyneimmistä kolkista.

Islannin poikkeuksellinen vauraus ei ole syntynyt sattumalta. Se perustuu hämmästyttävään kykyyn muuttaa maantieteelliset haittapuolet – eristyneisyyden, tulivuoret, jäätiköt ja karun maaperän – taloudellisiksi valttikorteiksi.

Yksi maan tärkeimmistä menestystekijöistä on sen poikkeuksellisen runsas ja edullinen uusiutuva energia. Geoterminen energia eli maaperän luonnollinen lämpö valjastetaan kattavasti hyötykäyttöön, ja noin 90 prosenttia kotitalouksien lämmitysenergiasta saadaan geotermisestä energiasta. Tämä tekee asumisesta ja energiankulutuksesta poikkeuksellisen edullista niin tavallisille kansalaisille kuin yrityksillekin.

Samaan aikaan jäätiköistä virtaavat vuolaat joet tuottavat valtavat määrät uusiutuvaa vesivoimaa. Koska saarella on tarjolla edullista ja lähes kokonaan uusiutuvaa sähköä, maahan on onnistuttu houkuttelemaan energiaintensiivistä teollisuutta, kuten alumiininjalostusta ja viime vuosina myös jättimäisiä datakeskuksia.

Vaikka saaren karu ja monin paikoin vaikeasti viljeltävä maaperä rajoittaa maataloutta, Islantia ympäröivät merialueet ovat aina olleet Pohjois-Atlantin kalarikkaimpia.

1950–1970-luvuilla käydyt niin sanotut ”turskasodat” Britanniaa vastaan laajensivat Islannin yksinoikeudellisen kalastusalueen 200 merimailiin, mikä turvasi kalakantojen hyödyntämisen pitkälti oman maan käyttöön.

Sittemmin Islanti uudisti kalastuskiintiöjärjestelmänsä ja panosti voimakkaasti huipputeknologiaan. Kalastus on muuttunut erittäin pääomavaltaiseksi ja teknisesti kehittyneeksi elinkeinoksi, jossa automaatio, kehittyneet alukset ja tehokas kalanjalostus ovat nostaneet tuottavuutta. Se tuottaa merkittäviä vientituloja.

Meren antimiin liittyy kuitenkin Islannin oikeastaan ainoa pimeä puoli eli valaanpyynti, mikä syö maan vihreää brändiä. Samalla kun maa profiloituu puhtaan luonnon, ekologisuuden ja kestävän elämysmatkailun edelläkävijänä, se on yksi harvoista maailman maista, joka edelleen sallii kaupallisen valaanpyynnin.

Historiallisesti valaanpyynti oli saarella tärkeä ravinnon ja proteiinin lähde ankarissa olosuhteissa. Monille islantilaisille kyse on myös kansallisesta suvereniteetista ja oikeudesta hyödyntää omia meriresursseja ilman ulkopuolista sanelemista.

Matkailuelinkeinon kannalta tilanne on kuitenkin erikoinen, kun toinen alus voi viedä turisteja katsomaan valaita ja toinen pyytää niitä harppuunoin. Valaanpyynti jakaa mielipiteitä myös Islannissa, ja erityisesti matkailuelinkeino on joutunut pohtimaan sen vaikutusta maan luontobrändiin.

Islannin kaukainen sijainti ja ”kuun maisemia” muistuttava poikkeuksellinen luonto käännettiin globaaliksi valttikortiksi jo ennen vuoden 2010 Eyjafjallajökullin tulivuorenpurkausta, jonka tuoma valtava julkisuus vauhditti maan tunnettuutta matkailukohteena.

Matkailusta tuli lyhyessä ajassa yksi maan tärkeimmistä vientitulojen lähteistä, ja saarella vierailee vuosittain moninkertainen määrä matkailijoita maan omaan väkilukuun verrattuna. Islanti onnistui brändäämään laavakentät, kuumat lähteet, geysirit ja jäätiköt eksklusiiviseksi ja arvokkaaksi elämysmatkailukohteeksi, josta matkailijat ovat valmiita maksamaan.

Talousihmeen taustalla vaikuttaa myös maan erityinen väestörakenne ja yhteiskuntamalli.

Islannin väkiluku on vain noin 395 000 asukasta, eli suunnilleen Tampereen ja Oulun yhteenlasketun väestön verran. Pieni väestö helpottaa kuitenkin luonnonvarojen suuren arvon jakautumista suhteellisen harvalukuisen väestön kesken ja nostaa näin osaltaan henkeä kohden laskettuja tuloja.

Saarella sovelletaan pohjoismaista hyvinvointimallia, johon kuuluvat korkea koulutustaso, matala korruptio, joustavat työmarkkinat ja maailman korkeimpiin kuuluva naisten osallistumisaste työelämässä.

Pieni yhteiskunta on myös poikkeuksellisen ketterä. Pelkän luonnonvaratalouden varaan jäämisen sijaan Islanti on kasvattanut rohkeasti korkean teknologian ja luovien alojen osuutta.

Islannin polku menestykseen ei kuitenkaan ole ollut pelkkää tasaista kasvua. Vuoden 2008 finanssikriisi iskikin saareen kovemmin kuin mihinkään muuhun kehittyneeseen maahan. Kriisi oli suhteutettuna maan talouden kokoon maailmanhistorian suurimpia yksittäisiä pankkikriisejä.

Kriisin taustalla oli 2000-luvun alussa yksityistetyn pankkisektorin hallitsematon ja ylikuumentunut laajentuminen.

Maan kolme suurinta pankkia – Glitnir, Kaupthing ja Landsbankinn – kasvoivat muutamassa vuodessa kansainvälisiksi jättiläisiksi. Pankit rahoittivat kasvuaan ottamalla halpaa ulkomaista velkaa ja keräsivät aggressiivisesti talletuksia ulkomailta.

Kun yhdysvaltalainen investointipankki Lehman Brothers meni nurin syyskuussa 2008 ja globaalit luottomarkkinat jäätyivät, islantilaispankit eivät enää saaneet lainattua rahaa jälleenrahoitukseen. Pankit menettivät kykynsä jälleenrahoittaa valtavaa lyhytaikaista ulkomaista velkaansa ja kaatuivat käytännössä viikon sisällä lokakuussa.

Toisin kuin monet muut maat, jotka pelastivat pankkinsa veronmaksajien piikkiin, Islanti valitsi radikaalin ja poikkeuksellisen linjan. Valtio otti pankit valvontaansa, siirsi niiden keskeiset kotimaiset toiminnot uusiin pankkeihin ja jätti vanhat pankit selvitysmenettelyyn. Pienen valtion ei olisi edes ollut mahdollista pelastaa pankkeja, joiden velat olivat moninkertaiset maan BKT nähden.

Toisekseen kotimaiset talletukset suojattiin ja niiden asema asetettiin etusijalle suhteessa moniin muihin saataviin. Kotimaiset pankkipalvelut siirrettiin uusiin valtio-omisteisiin pankkeihin, kun taas vanhojen pankkien velkojat ja ulkomaiset tallettajat joutuivat kärsimään tappioita vanhojen pankkien pesissä.

Pääoman pako maasta estettiin asettamalla tiukat pääomakontrollit vuosiksi, mikä auttoi estämään kruunun vielä rajumman syöksykierteen.

Uskaliaan ratkaisun ansiosta Islannin talous toipui romahduksesta hämmästyttävän nopeasti. Vaikka isku oli raju, työttömyys nousi ja kruunun arvo romahti, maa palasi talouskasvuun jo vuonna 2011.

Oman valuutan raju halpeneminen teki islantilaisesta kalasta ja tuotteista edullisia ulkomailla, mikä kiihdytti vientiä. Samaan aikaan jo ennen kriisiä alkanut matkailun kasvu kiihtyi, ja vuoden 2010 tulivuorenpurkaus toi Islannille valtavasti kansainvälistä julkisuutta. Matkailusta tuli nopeasti yksi maan uusista talousmoottoreista.

Valtio ei ottanut vanhojen pankkien koko velkataakkaa kannettavakseen, vaan suojasi ennen kaikkea kotimaisen pankkijärjestelmän ja tallettajat. Tämä helpotti hyvinvointivaltion ja kotitalouksien tukemista, vaikka kriisi aiheutti myös valtiolle huomattavia kustannuksia. Myös Kansainvälinen valuuttarahasto IMF tuki maata myöntämällä hätälainan ja osallistumalla kriisiohjelmaan.

Islannin kriisin hoitoa on sittemmin tutkittu paljon, ja siitä on tullut merkittävä esimerkki siitä, miten liian suureksi kasvaneen pankkijärjestelmän romahdusta voidaan hallita ilman, että valtio ottaa kaikkia pankkien tappioita kannettavakseen.

Samalla Islanti on näyttänyt, että pienikin maa voi pärjätä omilla luonnonvaroillaan, korkealla koulutustasollaan ja toimivilla yhteiskunnallisilla instituutioillaan – ja selvitä jopa erittäin rajusta finanssikriisistä.