Kirjat | Muualta muuttava on maaseudulla aina outolintu, uutuuskirja väittää

Kirjat

Pienessä Hailuodon saaristokunnassa tehtiin 1980-luvun lopussa havaintoja kahdesta outolinnusta. Toinen niistä oli flamingo, joka normaalisti viihtyy Perämerta huomattavasti lämpimimmissä olosuhteissa Afrikassa, Aasiassa tai Etelä-Euroopassa.

Toinen oli lastenvaunuja työntävä mies. Hän oli tullut Pohjois-Pohjanmaalle Etelä-Suomesta ja oli lähes yhtä harvinainen ilmestys kuin flamingo, sillä vielä tuohon aikaan miehillä ei ollut tapana liikkua Hailuodon kylänraitilla ilman moottorikäyttöistä ajoneuvoa.

Mies oli Hans Colliander, Helsingissä syntynyt opettaja. Hän oli muuttanut perheineen saarelle, koska oli kaivannut maaseudun rauhaan.

Pian hän sai kuitenkin huomata, että pienessä maalaispitäjässä muualta tulleisiin suhtauduttiin varsin epäluuloisesti. Aluksi hän tunsikin eniten henkistä yhteyttä saarelle samaan aikaan eksyneeseen toiseen outoon lintuun.

Hans Colliander ja hänen vaimonsa muuttivat koko aikuisikänsä paikasta toiseen, usein pienestä maalaiskunnasta vielä pienempään, kunnes vuosituhannen vaihteessa asettuivat Kesälahdelle Pohjois-Karjalaan. Tunne ulkopuolisuudesta toistui riippumatta siitä, missä päin Suomea oltiin.

Kesäkuussa Colliander julkaisi kokemuksistaan kirjan Pallogrillinpyörittäjän kylä – Matkalla maaseudulla. Siinä hän kertoo havaintojaan pienistä maaseutupaikkakunnista ja tulee samalla ravistelleeksi monia niihin liittyviä uskomuksia.

Hän kirjoittaa kriittisesti muun muassa maaseudun sosiaalisista suhteista, idylliset kylänäkymät korvanneista osuuskauppalaatikoista ja koko elämänsä pihalla viettävistä ”narukoirista”. Colliander uskaltautuu sohaisemaan myös kyläkoulujen ja perinneruokien kaltaisia maaseudun pyhiä lehmiä.

Vaikka Hans Colliander on kotoisin Helsingistä, hän ei ole koskaan tuntenut olevansa kaupunkilainen. Hän kasvoi puutalossa esikaupunkialueella, joka hänen lapsuudessaan oli vielä sekoitus maaseutua ja kau­punkia. Naapurissa oli maatila lehmineen ja navetoineen.

Kaupungin kivimuurit kuitenkin lähenivät koko ajan, ja Collianderin ollessa 8-vuotias kotitalo myytiin tontiksi. Sen jälkeen alkaneeseen kerrostaloelämään hän ei ikinä sopeutunut, vaan kaipasi aina luonnon helmaan.

Sinne hän aikuistuttuaan muuttikin. Mutta vaikka elämää maaseudulla on takana jo vuosikymmeniä, ei hän edelleenkään pidä itseään maalaisenakaan.

– Maaseudulla olen taustani vuoksi enem­män kaupunkilainen senkin takia, että minulta puuttuu monen maaseudun ihmisen käytännön monitaitoisuus. Sen on voinut oppia vain lapsesta saakka maaseudulla asumalla, Colliander selittää.

– Ulkopuolisuuteen taas vaikuttaa se, että olen muuttanut milloin minnekin, ilman mitään juuria tai sukulaisuutta tai muitakaan kiinnekohtia, tullut vain.

Collianderin mukaan tulokas vailla juuria on maaseudulla aina outolintu, jonka motiiveja epäillään. Mitä se täältä hakee, ja eikö se jo ymmärrä lähteä pois?

Sopeutumista ei ole helpottanut se, että lastenvaunujen työntämisen lisäksi Collianderilla on ollut muitakin maaseudun miesten valtavirrasta poikkeavia tapoja ja ominaisuuksia.

Hän on lintuharrastaja, luonnonsuojelija ja vielä eläkeikäisenäkin pitkätukkainen. Siis ilmiselvä viherpiipertäjä, kirkonkylien huoltoasemaparlamentit ovat oikopäätä tuominneet.

Collianderin mukaan luonnonpuolustajaksi ryhtyminen onkin varmin keino saada osakseen maaseudun miesten hyljeksintä. Heistäkään enemmistö ei luultavasti ole samaa mieltä, mutta äänekäs vähemmistö määrää mielipiteen.

– Maaseudulla syntyy helposti yhtenäiskulttuuri, joka sietää huonosti toisinajattelua ja jossa viimeistään valinnan hetkellä ja jossa viimeistään valinnan hetkellä kuu­liainen ohittaa epäilijän. Vapaus ajatella omin päin on raskas taakka, jonka harva ottaa kantaakseen, Colliander kirjoittaa.

Hänen mukaansa epäilyttävien kirjoihin joutumiseen ei tarvita aktivismia tai edes tekoja ylipäätään, vaan pelkät kiikarit tulokkaan kaulassa saattavat riittää hyljeksinnän perusteeksi. Pahimmissa tapauksissa kylänmies on pohtinut ääneen, tapetaanko ensin koira vai sen isäntä.

Pallogrillinpyörittäjän kylä ei anna suomalaisesta maaseudusta kovin mairittelevaa kuvaa. Colliander tunnistaa itsekin olevansa toisinajattelija ja joidenkin mielestä jopa oman pesän likaaja.

Ajattelemisen aihetta kirja kuitenkin antaa. Colliander teki elämäntyönsä opettajana, joten esimerkiksi hänen suhtautumisensa kyläkouluihin perustuu vuosikymmenten kokemukseen.

Hän kyseenalaistaa, onko kyläkoulun lakkauttaminen aina tappio. Pieni koulu voi kyllä lapsen kasvun kannalta olla hyvä paikka, mutta pienet yksiköt ovat myös hyvin arkoja häiriöille.

– On täysin onnenkauppaa, minkälainen opettaja kyläkou­lulle tulee. Pitkän, usein monikymmenvuotisen uran aikana pystyy paljoon hyvään, mutta myös paljoon pahaan, Colliander kirjoittaa.

Kyläkoulujen hyviä puolia voivat olla luonnonlähei­syys ja pienet opetusryhmät, mutta vain jos niitä hyö­dynnetään.

– Liian usein kyläkoulu on kuitenkin seisah­tunut ja hengetön, rutiinejaan toistava pulpettikoulu, josta vaihtelevuus ja oppimisen ilo puuttuvat. Pienen yksikön edut hukataan ja pienuuden haitat alkavat hal­lita.

Colliander kiinnittää huomiota myös kiusaamiseen, joka on kyläkouluissa omanlaistaan. Kaikki tuntevat toistensa sosiaalisen aseman, ja jotkut saattavat saada erityiskohtelua opettajan tuttavuussuhteiden vuoksi.

Tietynlainen sääty-yhteiskunta koskee paitsi koulua, myös yhteisöä laajemmin. Maalla jokainen tuntee toi­sensa ja kaikkien taustat tiedetään, vieläpä sopivasti ryyditettyinä.

– On isoiset ja isoisten seuralaiset, on myötäilijät, hiljai­set ja herramme muurahaiset, kaikki omilla paikoillaan. On ulkokultainen kulttuurieliitti korkeakulttuurisine elkeineen, on huonommat ihmiset, joihin voi peilata omaa kunnollisuuttaan. Kaikille on osansa varattuna, ja kukin elää osansa mukaan.

Pallogrillinpyörittäjän kylä herättelee pohtimaan, onko suomalainen maaseutu todella niin ennakkoluuloista ja sisäänpäinlämpiävää kuin Colliander väittää. Jos näin on, monet luonnonläheisestä elämästä haaveilevat kaupunkilaiset todennäköisesti palaavat häntä koipien välissä takaisin kerrostaloihin ja maaseutu saa näivettyä rauhassa.

Toisaalta Collianderin tuoreimmatkin muuttokokemukset ovat jo yli 20 vuoden takaa. Voisiko jotain olla jo muuttunut? Toivottavasti.

Osa kirjailijan mielipiteistä vaikuttaa tietoisilta kärjistyksiltä. Ei kai kukaan voi oikeasti olla sitä mieltä, että perinneruuat tulisi kieltää?

Colliander perustelee vaatimustaan väittämällä, että pe­rinneruoat on maaseudulla nostettu arvostelun ylä­puolelle. Niitä on yksiselitteisesti ylistettävä. Joka ei näin tee, ei ymmärrä hyvän päälle tai on peräti yli­mielinen öykkäri.

Ehkei perinneruokiin kuitenkaan suhtauduta ainakaan joka puolella maata näin ryppyotsaisesti. Tuskinpa klimppisoppaa, hapanvelliä tai rössypottua keitellään niinkään niiden maun vuoksi, vaan pikemminkin pilke silmäkulmassa ja menneiden sukupolvien muistoksi.

Vaikka Pallogrillinpyörittäjän kylä pyrkii ilmiselvästi herättelemään keskustelua suomalaisen maaseudun epäkohdista ja muutostarpeista, taipuu kirjailijakin lopulta myöntämään, että on siinä myös hyvät puolensa.

Colliander kirjoittaa ihailevaan sävyyn maaseudulla kasvaneiden monitaitoisuudesta. Lisäksi suurin osa maalla asuvista ihmisistä on hänen mukaansa ys­tävällisiä ja auttavaisia, ja he voivat jopa olla ylpeitä ja otettuja, kun joku on kelpuuttanut heidän vaatimatto­man kotiseutunsa asuinpaikakseen.

– Kuinka usein olem­mekaan saaneet naapureiltamme, ja tuiki tuntematto­miltakin, apua, ja usein pyytämättä! Colliander kiittelee.

– Onkin niin, että maaseudulla parhaimmillaan vielä toimii naapuriapu ja tietynlainen yhteisöllisyys. Jos ollaankin eri mieltä asioista, ketään ei jätetä.

Vaikka se onkin outolintu, on se sentään meidän kylän oma sellainen.

Hans Colliander: Pallogrillinpyörittäjän kylä – Matkalla maaseudulla. Warelia, 118 s.