Historia | Kun Salora loisti ja Valco romahti – väritelevisio muutti suomalaisten kodit ja unelmat
Tiivistelmä
- Väritelevisioon siirtyminen 1960-1970 luvulla oli hitaan, mutta merkittävän sosiaalisen murroksen aikaa.
- Salora Oy johti Suomen televisiomarkkinoita 1970-luvulla ja kehitti innovatiivisia väritelevisioita.
- Väritekniikan käyttöönotto oli hidasta ja siihen liittyi monia teknisiä pulmia.
- 1980-luvun alussa vanha mustavalkotelevisio jäi historiaan, kun väritelevisio syrjäytti sen.
- Vaikka perinteiset kotimaiset brändit hävisivät, väritelevision perintö elää vahvana suomalaisessa elektroniikkateollisuudessa.
Monet tekniikan uudistukset jäävät ikään kuin huomaamattomiksi, asiat sujuvat vain hieman nopeammin tai muuten paremmin.
Siirtymä mustavalkotelevisiosta väriaikaan oli kuitenkin laadullinen harppaus, joka muutti olennaisesti suomalaisten kotien elämää ja konkretisoi oman elintason nousun.
Vuoden 1969 alussa presidentti Urho Kekkosen uudenvuodenpuhe toimi lähtölaukauksena uuteen aikaan yhtenä Yleisradion ensimmäisistä laajasti huomiota saaneista värilähetyksistä.
Värit hiipivät suomalaisten arkeen lopulta huomattavan hitaasti, ja prosessi kesti käytännössä koko 1970-luvun ajan. Väritekniikka oli kallista ja tuotantoresurssit rajallisia, joten suuri osa Yleisradion ja MTV:n ohjelmistosta tuotettiin vielä pitkään tuttuna ja turvallisena mustavalkona.
Merkittävä virstanpylväs saavutettiin syyskuussa 1974, kun Tampereen Tohloppiin valmistui moderni, varta vasten väritelevisiotuotantoon suunniteltu studio. Uutislähetysten siirtyminen väreihin tapahtui kuitenkin vaiheittain, ja tv-uutiset siirtyivät kokonaan väriaikaan niinkin myöhään kuin vuonna 1977.

Väritekniikan omaksumiseen liittyi runsaasti käytännön pulmia.
Alkuaikojen lähetyksissä värit saattoivat vuotaa, läiskyä tai väristä. Erityisesti voimakkaat punaiset sävyt aiheuttivat päänvaivaa insinööreille.
Nopeissa liikkeissä väri ei tahtonut pysyä vauhdissa mukana, mikä synnytti häiritseviä haamukuvia varsinkin urheilulähetyksissä. Jalkapallo-otteluissa peliasut saattoivat juosta pelaajien perässä.
Kotona vastaanottimen äärellä vietettiinkin pitkiä toveja: perheenisät istuivat rituaalisesti television testikuvan äärellä säätimiä väännellen, jotta harmaasävyt saatiin kohdalleen ja kasvot näyttämään ihmisiltä eikä keitetyiltä ravuilta.
1970-luku oli Suomessa voimakkaan rakennemuutoksen, kaupungistumisen, maaltamuuton ja vaurastumisen aikaa.
Elintaso nousi kohisemalla elementtilähiöissä. Kun jääkaapin ja pyykinpesukoneen kaltaiset välttämättömyydet oli hoidettu, suomalaiset alkoivat investoida mukavuuteen ja vapaa-aikaan. Viihde-elektroniikasta tuli monille näkyvin ja tuntuvin merkki menestyksestä, ahkeruudesta ja modernista elämäntavasta.
Nousukautta elävän suomalaisperheen olohuoneeseen syntyi suorastaan pyhä kotialttari, jonka muodostivat kirjahyllyn järeät tietosanakirjasarjat – kuten WSOY:n Spectrum Tietokeskus tai Otavan Suuri Ensyklopedia, laadukkaat hifistereot ja väritelevisio, joka upotettiin tyylikkäästi Lundia- tai Muurame-hyllystöön.
Aluksi väritelevisiot olivat huimien hintojensa vuoksi vain harvojen herkkua.
Esimerkiksi Saloran huipputason 26-tuumainen laite maksoi 1970-luvun puolivälissä noin 3500 – 4000 markkaa. Summa vastasi suurin piirtein kahden kuukauden koko bruttopalkkaa aikana, jolloin teollisuustyöntekijän keskimääräinen kuukausiansio oli tyypillisesti parintuhannen markan luokkaa.
Kun väreistä oli kerran maksettu suuri summa rahaa niiden haluttiin myös näkyvän: televisiot säädettiin kotona usein värikylläisyydeltään aivan kaakkoon, jotta luontodokumenttien maisemat loistivat epäluonnollisen smaragdinvihreinä ja naapurit puolestaan vihreinä kateudesta.
Naapureita ja sukulaisia kutsuttiin varta vasten kylään katsomaan merkittäviä tapahtumia tai lauantai-illan viihdepommitusta. Väri-tv:n omistaminen viestitti siirtymistä moderniin kulutusyhteiskuntaan ja menneiden vuosikymmenten harmauden ja niukkuuden jäämistä taakse.

Suomen televisiomarkkinoita hallitsi 1970-luvulla Salora Oy, jonka asema oli suvereeni. Yhtiö vastasi parhaimmillaan yli puolesta maan televisiomyynnistä.
Salon tehdas pukkasi ulos noin 1 000 televisiota päivässä, ja yli 60 prosenttia tuotannosta meni vientiin, erityisesti Ruotsiin ja Britanniaan. Saloran väritelevisioiden kehitystyötä johti insinööri Åke Nyholm, jonka vetämä suunnitteluryhmä aloitti työt loppukesästä 1966 ilman aiempaa värikokemusta, pelkkien Philipsin teknisten raporttien pohjalta.
Keväällä 1968 esitelty Salora Finlandia Color oli jymymenestys ja jättimäinen saavutus suomalaiselle elektroniikkateollisuudelle.
Salora Finlandia oli aikansa edistyneimpiä transistoroituja televisioita: siinä missä kilpailijoilla oli tyypillisesti 30 kuumenevaa ja helposti rikkoutuvaa elektroniputkea, Saloran insinöörit jättivät laitteeseen vain 3 putkea ja loput korvattiin 67 transistorilla.
Menestysmallia valmistettiin kaikkiaan huimat 150 000 kappaletta. Finlandian jälkeen Saloralla alkoi todellinen innovaatioiden ilotulitus.
Markkinoille tuotiin elektronisilla hipaisunäppäimillä varustettu luksusmalli Viptronic vuonna 1974 sekä varhaista kodin tietotekniikkaa ja älytelevisiota ennakoinut Salora VIP, jossa oli sisäänrakennettu mikrotietokone ja johdollinen näppäimistö pelien pelaamista ja vapaa-ajan tietopalveluita varten.

Vuonna 1979 esitelty Salora 1F0 toi olohuoneisiin mikroprosessoriohjatun digitaalisen kanavanvalinnan, punaisena hehkuvan LED-näytön sekä ylellisen infrapunakaukosäätimen, joka poisti historiallisen tarpeen patistaa perheen nuorinta jäsentä nousemaan ylös nojatuolista kanavaa vaihtamaan.
Vuonna 1980 syntyi puolestaan kansainvälisesti patentoitu IPSALO-tekniikka, joka suunnilleen puolitti television sähkönkulutuksen. Sen jälkeen laitteet soveltuivat paremmin akkukäyttöön kesämökeille, asuntovaunuihin ja veneisiin.
Salora ei kuitenkaan ollut yksin markkinoilla. Turussa toimi erittäin korkeasta laadustaan ja hifitasoisesta äänestään tunnettu Asa Radio Oy.
Kolmanneksi suureksi tekijäksi nousi teollisuusjätti Oy Lohja Ab:n omistama Finlux, joka aloitti väritelevisiovalmistuksen vuonna 1972.
Finlux tunnettiin modernina, urbaanina insinöörityönä, jonka integroidut, pyörillä varustetut tv-jalustat olivat monen urbaanin kodin sisustuksellinen ylpeydenaihe.
Pelkkää riemumarssia kotimaisen televisioteollisuuden kultakausi ei kuitenkaan ollut. Ajanjaksoon mahtuu myös Suomen taloushistorian dramaattisin, poliittisin ja ehkä surkuhupaisinkin trilleri: kuvaputkitehdas Valco Oy.
Vuonna 1976 perustettu yhtiö oli valtion ja japanilaisen Hitachin kunnianhimoinen yhteishanke, jossa rakennettiin Imatralle kuvaputkitehdas ja Sotkamoon sitä ruokkiva komponenttitehdas.
Hitachi oli kuitenkin toimittanut Suomeen vanhentunutta tekniikkaa, ja putkiin päässeet pienet epäpuhtaudet aiheuttivat sisäistä kipinöintiä eli oikosulkuja, jotka pimensivät upouudet vastaanottimet.
Kansan suussa alkoi kiertää sitkeä urbaani legenda olohuoneissa räjähtävistä Valcon putkista. Vaikka näin ei todellisuudessa tapahtunut, alkutuotannon laatuongelmat olivat katastrofaalisia.
Kotimaiset televisiovalmistajat joutuivat vaikeaan välikäteen. Saloran ja Finluxin odotettiin osakkaina käyttävän Valcon kuvaputkia, mutta laatuongelmat uhkasivat tuhota suomalaisten televisioiden maineen maailmalla.
Salora ratkaisi tilanteen fiksulla ja pragmaattisella insinööritaktiikalla: kotimaan markkinoille tarkoitettuihin perusmalleihin asennettiin Valcon kotimaisia kuvaputkia, mutta vaativille vientimarkkinoille ja kalliimpiin luksusmalleihin säästettiin edelleen luotettavia Philipsin tai japanilaisen Toshiban putkia.
Lopulta suomalaisten tehtaiden harjoittama säännöstely ja hiljainen ”lakkoilu” huonolaatuisia Valco-putkia vastaan johti tehtaiden varastojen täyttymiseen, eeppiseen talouspolittiiseen katastrofiin ja teollisuuspoliittiseen häpeään.
Yhtiön taru päättyi konkurssiin vuonna 1980.

Valcon epäonnistunut seikkailu koulutti kuitenkin Suomeen erittäin laajan ja huippuosaavan mikroelektroniikan ja tyhjiötekniikan asiantuntijajoukon.
Kun nämä insinöörit ja teknikot siirtyivät muihin nouseviin yrityksiin, he loivat osaltaan osaamispohjaa, josta kehittyi myöhemmin 1990-luvun globaali Nokia-Suomi.
Väritelevisio syrjäytti mustavalkoisen television lopullisesti 1980-luvun alussa. Videonauhurit alkoivat yleistyä samaan aikaan, mikä teki väritelevisiosta kodin kiistattoman ja itseoikeutetun viihdekeskuksen.
Vanha mustavalkotelevisio siirtyi usein kakkosvastaanottimeksi keittiöön tai kesämökille. Virallisesti mustavalkoinen aikakausi päättyi Suomessa vuonna 1996, jolloin Yleisradio luopui erillisestä mustavalkoisen television lupamaksusta tarpeettomana.
Suomalaisen televisioteollisuuden itsenäinen taival päättyi pitkälti 1980- ja 1990-lukujen taitteessa.
Laajentumishaluinen Nokia osti Saloran, Asan ja Finluxin televisiotoiminnot ja kokosi niistä suuren Nokia Consumer Electronics -yksikön. Sittemmin yhtiö karsi viihde-elektroniikan kokonaan pois keskittyäkseen matkapuhelimiin ja tietoliikenneverkkoihin.
Vaikka perinteikkäät brändit katosivat ja analoginen kuvaputkiaikakin päättyi, televisioiden perintö elää edelleen vahvana suomalaisessa elektroniikkateollisuudessa.
Väritelevision kultavuosilla on paikkansa myös suomalaisessa sosiaalihistoriassa. Ajanjaksolla harmaa arki muuttui vuosi vuodelta konkreettisesti mukavammaksi ja suomalainen yhteiskunta katsoi luottavaisesti kohti tulevaisuutta olohuoneen loistavan lasiruudun läpi.