Toinen maailmansota | Kuka oli Japanin suurin syntinen? – "Vihollisen kasvo" suojeli keisaria viimeiseen asti
Tyynenmeren sota ja koko toinen maailmansota päättyi syyskuun 1945 alussa, kun Japani antautui ehdoitta.
Japanin tilanne oli joka tapauksessa toivoton, mutta antautumispäätöstä vauhditti kahden atomipommin pudottaminen Hiroshiman ja Nagasakin kaupunkeihin elokuussa.
Japani oli sotinut Tyynenmeren ja Manner-Aasian alueella järjestelmällisesti vuodesta 1931 lähtien. Mantereelta se valloitti muun muassa Mantsurian 1931 ja suuren osan muusta Kiinasta vuosikymmenen jälkipuoliskolla. Koreaa Japani oli hallinnut jo vuodesta 1910 alkaen.
Kiinan Nankingissa japanilaiset syyllistyivät 1937 valtavaan joukkomurhaan, eivätkä massateurastukset jääneet siihen. Järjestelmällinen siviiliväestön ja sotavankien joukkomurhaaminen jatkui myös toisen maailmansodan ja Tyynenmeren sodan vuosina 1941–1945.
Kun Japani antautui, liittoutuneet katsoivat tarpeelliseksi tehdä Japanissa saman kuin natsi-Saksaa vastaan Nürnbergissä. Sotaan ja sotarikoksiin syylliset piti tuoda oikeuden eteen.
Tunnetuimmassa oikeudenkäynnissä, eli maan johdon sotarikosoikeudenkäynnissä, tuomittiin 25 henkilöä. Heistä seitsemän sai kuolemantuomion.
Oikeudenkäynti kesti selvästi pidempään kuin natsijohdon vastaava, peräti vuoteen 1948 asti.
Tunnetuin syytetty oli Japanin pääministerinäkin toiminut kenraali Hideki Tojo.
Tojo oli syntynyt joulukuussa 1884 sotilasperheen kolmanneksi vesaksi. Isä oli kenraaliluutnantti Hidenori Tojo (1855–1913). Kaikkiaan perheeseen syntyi kymmenen lasta. Suku oli myös alempikastista samuraisukua, mikä tarkoitti, että sotilasura oli luonteva valinta.
Hideki Tojon vanhemmat veljet kuolivat nuorina, mikä toi hänelle perheen vanhimman pojan vastuut, kuten Tojon nimen kunnian säilyttämisen. Isä puski poikaa sotilasuralle, ja poika pääsikin upseerikouluun vuonna 1902. Opinnoissaan hän oli korkeintaan keskinkertainen, mutta tunnollinen ja ahkera.
Tulikasteensa vänrikin arvoinen nuori mies sai Venäjän–Japanin sodassa, johon hänet komennettiin 1905. Sota oli voitokas Japanille, ja avasi myös Tojolle uusia mahdollisuuksia.
1918–1919 Tojo oli mukana japanilaisten sotaretkessä Venäjälle maassa vallinneen sisällissodan aikana. 1919–1922 Tojo toimi sotilasattaseana Saksassa. Japani oli saanut sotilasoppeja saksalaisilta jo 1800-luvulla, ja Saksa antoi mallia Japanille paljon myöhemminkin.
Saksasta Tojo palasi Japaniin Yhdysvaltojen läpi. Tuolloin hänelle kehittyi vastenmielisiä tuntemuksia Yhdysvaltoja kohtaan. Tojon kokemus oli, että hedonistiset amerikkalaiset haluavat vain tehdä rahaa, harrastaa seksiä, juhlia ja juopotella.
Vastenmielisyys Yhdysvaltoja kohtaan kasvoi myöhemmin lisää. Tojo suorastaan järkyttyi vuoden 1924 maahanmuuttolaista, jossa Yhdysvallat kielsi kaiken maahanmuuton Aasiasta. Yhdysvalloissa koettiin, että ahkerat aasialaiset syrjäyttäisivät kotimaiset työläiset. Tojoa loukkasi etenkin taustalta paistanut rasismi.
Henkilönä Tojoa pidettiin vanhoillisena, kovana ja huumorintajuttomana. Hän julisti työnsä olevan ainoa harrastuksensa, ja lasten kasvatukseen hän kieltäytyi osallistumasta täysin, sillä se oli naisten työtä. Kotona Tojo keskittyi varuskunnasta tuomiinsa paperitöihin.
Sotilaskouluttajana Tojo oli ajan japanilaisen tavan mukaan ankara. Hän kuten muutkin upseerit läimäyttelivät koulutettavia kasvoihin tarkoituksena kasvattaa näiden sotilaallista luonnetta. Tämä oli Tojon mielestä tarpeellista sellaisten sotilaiden kohdalla, jotka eivät olleet samuraisuvuista. Samuraitaustaisilla sotilailla kun oli samuraisotureiden kunniakoodisto jo verissään.
Tojo toisaalta myös tuki alaisiaan. Hän vieraili rivisotilaidenkin kodeissa ja auttoi näiden ongelmissa, ja lainasi rahaa sen tarpeessa olleille alemmille upseereille etenkin rykmentinkomentaja-aikanaan 1928–1934 ollessaan jo eversti.
– Upseerin tulee olla miehilleen sekä äiti että isä, oli Tojon näkemys.
Kenraalikuntaan Tojo nousi 1934. Tämä toi tuoreen kenraalimajurin lähemmäs korkeinta valtaa ja politiikkaa.
Militaristinen ja traditionalistinen politiikka oli vahvasti Tojon agendalla. Hän koki länsimaiset vaikutukset maassaan kammottavina. Nuortenparien julkinen käsi kädessä kulkeminen ja jopa suutelu olivat esimerkkejä lännestä tulleesta erotisismista, groteskiudesta ja epäjärkisyydestä (Ero guro nansensu), joka nakersi japanilaista perinteistä järjestystä.
Ulkomaisilla sotaretkillä Tojo ansioitui 1930-luvulla etenkin Mantsuriassa, jonne hän oli perustamassa 1932 Mantsukuon nukkevaltiota. Kiinasta lohkotun maan tunnustivat jotkin valtiot, esimerkiksi Suomi ja Neuvostoliitto.
Sotilaspoliisien komentajana Mantsuriassa Tojo sai mainetta, joka johti hänet kuningastielle. 1930-luvun lopulla hän oli jo vaikutusvaltaisimpia Japanin kenraaleja tehden samalla myös poliittista uraa. 1938 hänestä tuli sotaministeriön apulaisministeri ja 1940–1941 hän vaikutti jo sotaministerinä.
Kenraaliluutnantti Tojosta tuli 1937 ja täysi kenraali 1941.
Tojosta tuli 1930-luvun jälkipuoliskon aikana kenties vaikutusvaltaisin aggressiivisen sotapolitiikan kannattaja.
Vastenmielisyys Yhdysvaltoja kohtaan sai hänet toisaalta kannattamaan sotaa, toisaalta ehkä aliarvioimaan Yhdysvaltojen voiman.
Kiivas laajentumispolitiikka ja ennaltaehkäisevä sota Yhdysvaltoja vastaan oli sotaa kannattaneen upseeriryhmittymän politiikan keskiössä.
Ryhmää potkaisi onni lokakuussa 1941, kun Tojosta tehtiin Japanin pääministeri.
Japanilaisen tavan mukaan keisari saattoi nimittää pääministerin vasta, kun ylimpien valtiomiesten elin jushin oli yksimielinen pääministerin henkilöstä. Amiraali Keisuke Okada piti pitkään päänsä Tojoa vastaan, ja valinta lykkääntyi, kunnes jushin päätyi kompromissiin. Okada suostui ratkaisuun, jossa Tojosta tuli pääministeri, mutta vaihtoehtoja Yhdysvaltojen suhteen tarkasteltaisiin vielä. Käytännössä Tojo ei kuitenkaan luvannut välttää sotaa.
Välittömästi Tojon valinnan jälkeen prinssi Naruhiko Higashikuni kirjoitti enteelliset sanat päiväkirjaansa.
– Olemme nyt sitoutuneet sotaan. Siksi se täytyy vain aloittaa mahdollisimman voimakkaasti.
Keisarillisen perheen jäsenenä Higashikunikin oli joutunut Tojon poliittisten manööverien kohteeksi, joskin Tojon tarkoitus oli periaatteessa jalo. Tojolle pyhintä oli keisarin suojelu, eikä keisari saati joku hallitsijasuvusta saanut Tojon mielestä sekaantua sotapolitiikkaan ja olla vastuussa hirveyksistä.
Pearl Harborin yllätysiskussa 7. joulukuuta 1941 Japani sai tuhottua merkittävän määrän yhdysvaltalaisia sotalaivoja. Tästä alkoivat Japanin ja Yhdysvaltojen avoimet vihollisuudet ja koko Tyynenmeren sota.
Sota sujui mallikkaasti reilut puoli vuotta. Onni kääntyi kuitenkin jo kesäkuussa 1942 alkaneen Midwayn taistelun myötä.
Japani ei ollut voinut luottaa kuin nopean ja tuhoisan ennakkoiskun voimaan suurta vihollistaan vastaan. Sodan alku ei ollut riittävän nopea tai tuhoisa, vaan Yhdysvallat pääsi niskan päälle voitettuaan Midwayn taistelun.
Yhdysvallat eteni saari saarelta voittaen kiivaasti taistelleet japanilaiset, ja pääsi sodan loppuvaiheessa pommittamaan Japanin pääsaarta. Atomipommit Hiroshimassa ja Nagasakissa elokuussa 1945 nopeuttivat Japanin antautumispäätöstä.
Sotaonnen käännyttyä Tojo oli joutunut jo 1944 syrjään pääministerin pestistä, mutta sodan haamut palaisivat vielä hänen kasvojensa eteen.
Tojosta oli tullut heti sodan alettua sen kasvot yhdysvaltalaisen yleisön silmissä. Tojo esitettiin vastenmielisenä ja rasistisen karikatyyrisenä Japania edustaneena hahmona, välillä myös loukkuun joutuvana rottana. Tojolla alettiin tarkoittaa japanilaisia yleisemminkin.
Tojoon henkilöitynyt propaganda oli toki oikeutettua, sillä hän johti Japanin sotatoimia ja yhteiskuntaa käytännössä diktaattorin valtuuksin pääministerin palliltaan. Myöhemmin kiistanalaista on ollut kaikkien japanilaisten rasistinen leimaaminen.
Tokion oikeudenkäyntiin saapui 29. huhtikuuta 1946 nöyryytetty ja voitettu ex-diktaattori. Tojo otti paljon syyllisyydestä niskoilleen aivan itsekin suojellakseen keisaria, joka oli Japanissa pyhä hahmo.
Keisari Hirohitoa ei vaadittu tuomittavaksi, mutta tämä joutui ilmoittamaan kansalle, että keisarillinen perhe ei ole oikeasti jumalallinen.
Muiden poliittisten ja sotilasjohtajien tavoin Tojo joutui vastaamaan raskaisiin syytekohtiin.
Japanin antautumisen jälkeen Tojo oli yrittänyt itsemurhaa, mutta pienikaliiperinen pistooli ei aiheuttanut riittävää vahinkoa.
Tojoa pidettiin pääsyyllisenä, ja ensimmäinen vangitsemismääräys koskikin juuri Tojon hallituksen jäseniä.
Sotaa Tojo piti loppuun asti oikeutettuna.
Pitkään istunut oikeus kuuli lukuisia todistajia ja tuotti hyllymetreittäin todistusaineistoa ja asiakirjoja.
Tojo tuomittiin seitsemään syytekohtaan syyllisenä. Näitä olivat muun muassa hyökkäyssodan aloittaminen, sodankäynnin sääntöjen rikkominen ja sotavankien epäinhimillinen kohtelu. Japanilainen sotilaskunnia ei katsonut antautumista hyvällä, joten vangiksi antautuneita saatettiin teloittaakin ilman suurempaa harkintaa.
Tojo todettiin myös syylliseksi neljään miljoonaan miehityshallinnon toteuttamaan kiinalaisten murhaan.
Tojo ja kuusi muuta kuolemantuomion saanutta hirtettiin 23. joulukuuta 1948. 18 johtajaa sai eri mittaisia vankeustuomioita.
Siinä missä Saksassa natsisotarikolliset tuomitaan nykyään yksiselitteisesti, Japanissa suhtautuminen maan omiin tuomittuihin on monitahoisempaa. Toisten mielestä Tojo suojeli Japania isänmaallisesti suorastaan sankarina, toiset taas näkevät hänen olevan sotarikollinen tai Japanin tuhoaja.
Lähteitä (kaikki englanniksi)
Portraits od Modern Japanese Historical Figures
Judging Japan -dokumentti, Point du Jour
Toisen maailmansodan rintamilla, Netflix